Kulttuurishokkia

Kyllä sitä ehkä jotenkin alitajuisesti arveli, että tulee pitämään Ugandasta ja Itä-Afrikasta. Enhän sinne muuten olisi yhtäkkiä parin kuukauden varoitusajalla lähtenytkään. Mutten olisi ikinä kuvitellut, että Ugandasta tulisi paikka jossa tuntisin oloni enemmän kodiksi mitä olen ikinä Suomessa tuntenut. Sitä on vaikea edes pukea sanoiksi, mutta ei kestänyt kauaakaan kun tajusin että hei, minähän kuulun tänne. Ensimmäistä kertaa oli jatkuvasti sellainen olo, että olen juuri siellä missä pitääkin, eikä millään muulla ole väliä.

Kulttuurishokki on todella mielenkiintoista. Tiesin että siitä tulee varmasti voimakas, ja pelkäsin paluuta enemmän kuin lähtöä aikanaan. Ugandaan lähtöä jännitin innolla, Suomeen paluuta pelkäsin. Mutta kulttuurishokki tuli ja on muuttanut muotoaan koko ajan. Ensimmäisinä päivinä se oli vasten kasvoja iskeviä tilanteita, sekavuutta ja paniikkikohtauksia keskellä katua. Nyt kolmen kuukauden Suomessa olon jälkeen se on jotain paljon syvempää. Se on alakuloisuutta ja toivottomuutta siitä, millaisessa ympäristössä ja millaisten arvojen ympäröimänä nyt olen. Se on sitä, ettei saa hetkeksikään ajatuksia pois Ugandasta, vaikka kuinka yrittäisi. Se on sitä, ettei pysty elämään hetkessä. Ehkä syksy ja kaamos vaikuttavat siihen, että sitä ei voi sivuuttaa. Vaikka ikävöin ihmisiä ja paikkoja, ei kyse ole siitä, ikävä on vain ikävää. Kyse on tunteesta, että en kuulu tänne, että en ole siellä missä minun pitäisi olla. 

Uusia rutiineja

Täällä Kampalassa tietysti oppii vaikka mitä isoja asioita, koska elämä on niin erilaista. Kuitenkin pienemmät arkiset asiat ovat saaneet erilaisia merkityksiä. 

SÄHKÖ
Olen oppinut arvostamaan sähköä. Täällä olen tottunut sähkökatkoihin, niitä on keskimäärin kerran päivässä, 10 minuutista tuntiin. Joskus sähkökatko on supermarketissa, joskus internetkahvilassa ja joskus pimeällä hostellissa, jolloin ei nää kulkea käytävällä.

JÄÄKAAPPI, LIESI
Elämä ilman jääkaappia ja keittiötä on aivan mahdollista, vaikka asuukin päiväntasaajalla. Tällä hetkellä tuntuu itseasiassa oudolta, miten Suomessa voidaan olla niin riippuvaisia jääkaapista, liedestä, uunista, kun ulkona on suurimman osan vuodesta kylmä. Kaikki mitä tarvitsen monipuoliseen syömiseen on vedenkeitin (keittää muuten kananmunatkin), lautanen, veitsi, haarukka ja lusikka. 

PYYKKIKONE
Olen oppinut pyykkäämään käsin kaikki vaatteeni ämpärissä. Eikä se oikeastaan ole niin kovin vaivalloista, vaan aika kivaa. Tuntuu että saa ihan itse jotain aikaiseksi kun hankaa mutaiset sukkansa kynsiharjalla puhtaaksi. Keitän pesuveden vedenkeittimessä kuumaksi kun kuumaa vettä ei muuten saa mistään.

VESI
Kuuma vesi on täällä niin luksusta, etten ole sitä Kampalasta vielä löytänyt. Jääkylmät suihkut hellekautena olivat ihan virkistäviä, mutta sadekauden alkaessa ei ole enää 40 asteen kelejä, mutta hanavesi on kylmää. Niin ja joskus ei vettä ole ollenkaan, pariin kertaan on ollu sellasia kolmen päivän vesikatkoksia. Juomaveden hakeminen lähikaupastaoli aluksi vaivalloista, mutta nyt siihenkin on tottunut. Eräs vaihto-oppilas kuoli joitakin vuosia sitten täällä hostellilla tautiin, jonka oli saanut keittämättömän hanaveden juomisesta päivittäin. Lähdevesi ja keitetty vesi siis ovat välttämättömiä.


TURVALLINEN YLIOPISTO, VAPAA LIIKKUMINEN
Kampala on todella turvallinen kaupunki. Kuitenkin pari juttua on vaatinut totuttelua:

Olen jättänyt menemättä luennoille muutamaan kertaan mellakoiden takia. Usein luentoja ei pidetä mellakkapäivinä. Täällä ei sellaista ole olemassakaan kuin rauhallinen mielenosoitus, kun tiedossa on edes mielenosoituksen riski, äkkiä pois maisemista, tilannetta ei todellakaan kannata jäädä tarkkailemaan. Mielenosoitukset alkavat aina rauhallisesti. Mutta kun poliisi tulee paikalle, alkaa väkivalta, jonka poliisi usein aloittaa. Sitten väkijoukon paine muuttuu usein mellakoinniksi. Usein tällöin mellakkaan liittyy ihmisiä, jotka haluavat vain riehua, hajottaa autoja tms. En ole ikinä nähnyt mellakkaa, koska olen aina kuullut mellakoista etukäteen ja välttänyt mellakkapaikat. Mellakoita on melkein viikoittain, tai noin parin viikon välein, usein juuri yliopistolla. Huomenna osoitetaan mieltä siitä, että kasvatustieteellisen tiedekunnan opiskelijat eivät saaneet viime vuonna harjotteluapurahojaan: yliopisto ei ole maksamassa apurahoja tänäkään vuonna. Viime viikolla taas huhun mukaan päärakennuksella ollut mellakka lähti liikkeelle sähkökatkoksen takia pilaantuneesta kanasta, jota tarjottiin opiskelijakanttiinissa.

Lähiviikkoina yliopiston kampus ei ole ollut turvallinen paikka iltaisin. Nyt on yliopiston ja tiedekunnan presidentinvaalikampanja. Kampanjointi tarkoittaa isoa väkijoukkoa, joka heittelee vaalimainoksia, huutaa ja soittaa kaikenlaisia torvia iltapäivisin ja iltaisin, joka päivä. Väkijoukkoon ei kannata luottaa, vaan ne kannattaa kiertää kaukaa ettei ota turhia riskejä. Vaalikampanjointi muistuttaa mielenosoitusta, ja pelottavinta siinä on mahdollinen poliisin väliintulo. Olen ollut keskellä vaalikampanjointia lähes päivittäin sekä kävellen että auton sisällä, koska käyn iltaluennoilla.

Baarista kotiin lähtiessä ei voi vain lähteä, pitää porukan koon, paikan ja kellonajan mukaan koittaa minimoida ryöstön ym riskit. Jos olemme kävelyetäisyydellä, pitää meitä olla ainakin neljä ja puolet poikia. Muuten kannattaa mennä lyhytkin matka autolla tai muulla kulkuvälineellä. Tällaisten miettimiseen on tottunut aika helposti, ja tulee toimittua automaattisesti sen kummempia stressaamatta.



UUSI AIKAKÄSITYS
Olen tottunut käsitteeseen "african time". Luennot alkavat useimmiten puoli tuntia myöhässä, tapaamiset alkavat tunnin myöhässä ja ruuan tuleminen ravintolassa ottaa joskus yli tunnin. Mutta ei ongelmaa, on mukavaa ottaa rennosti! Kuka on edes keksinyt kiireen, se aiheuttaa vain stressiä. Yritin selittää luokkakaverilleni, miten kotimaassani kaikilla on aina kiire, kaduilla kävellään nopeammin ja ihmiset arvostavat täsmällisyyttä. Hän on ollut Japanissa ja huomautti, että siellä aikakulttuuri on samanlainen, täsmällisyyttä arvostetaan ja aikataulussa yritetään pysyä. Sitten muistimme, että ainakin joitakin vuosia sitten juuri Suomessa ja Japanissa tehtiin eniten väkilukuun nähden itsemurhia..Hmm, mielenkiintoinen sattuma.


"'Perillä' on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"

Muzunguna Ugandassa

Kun täällä ei mitään niin uutta tapahdu, niin päätin omistaa tämänkertaisen tekstin aiheelle, joka näkyy täällä Kampalan arjessa päivittäin. Täällä, kuten muuallakin Afrikassa, huudellaan ja puhutellaan "muzungu" -nimellä valkoihoisia joka puolella. Sanaa kuulee huudeltavan päivittäin niin paljon, ettei siihen enää niin edes kiinnitä huomiota. Lapset juoksevat iloisina vastaan nimeä huudellen, kaupan täti ja tuntematon kadulla huutelee nimitystä pitkin päivää.

Aluksi se, että ihonväriin kiinnitetään niin paljon huomiota, oli todella vaivaannuttavaa. Ei oikein tiennyt miten asiaan suhtautuisi. Suomessa kun ihmisten ihonväri ei vain ole sopiva puheenaihe, ja siihen usein liittyy jotakin negatiivista. Oli vaikea ymmärtää, että paikalliset eivät tarkoita sillä mitään pahaa, päinvastoin. Se on tapa tervehtiä iloisesti ja korostaa, että olet erilainen. Erilaisuus on siis jeejee! "Muzungu" on tavallaan paikallisten tapa toivottaa hyvää päivää, huutelun mukana tulee useimmiten leveä hymy.

Muzunguna olet joillekin paikallisille statussymboli. Jos näyttäytyy jossakin muzungun kanssa, saa arvostusta. Tämän vuoksi täällä saa ihan käsittämättömiä etuoikeuksia, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan etukäteen. Paikalliset kovan luokan artistit pyytävät ulos ja on muutenkin helppoa saada isoja verkostoja. Toki myös helposti tulee skeptiseksi, valitettavasti. Ikinä ei voi olla täysin varma, haluaako joku todella tutustua sinuun vai hyötyä sinusta jollain tavalla. Rahan lisäksi täällä on laajalti tiedossa, että muzungut ovat niin sanotusti seksuaalisesti aktiivisia avioliiton ulkopuolella. Tällaisten ennakkoluulojen johdattelema negatiivisuus ei ole kuitenkaan järkevää, itse olen huomannut että mielummin olen positiivinen ja joissakin harvoissa tapauksissa petyn, kaikki eivät kuitenkaan läheskään omaa minkäänlaisia taka-ajatuksia. Suurin osa ihmisistä on aidosti kiinnostunut.

Aasinsilta etuoikeuksista erääseen käsittämättömään tilanteeseen:
Human rights -maisteriohjelmasta suurimman osan haaveena on joskus työskennellä YK:lla. Pari viikkoa sitten pääsin tiedekunnan dekaanin ja maisteriohjelman vastaavan kanssa tapaamaan YK:n Ugandan ihmisoikeuskomissaaria tämän toimistolle. Vietimme toimistolla neljästään kaksi tuntia, ja puheenaiheena oli homoseksuaalisuuden kriminalisoivan lakiesityksen vastainen suunnitelma, miten edistää suvaitsevaisuutta Ugandassa. Käytännössä Ugandan suurimman yliopiston ihmisoikeusasiantuntijat ja YK:n komissaari tekivät strategiaa, miten vaikuttaa parlamenttiin ja läänien johtajiin. Kuulin mielenkiintoista keskustelua siitä, miten tämänhetkinen "antihomoseksuaalinen" liikehdintä on osin vastarintaa länsimaita kohtaan: siirtomaa-aikanakin ugandalaisille pakotettiin länsimaiden ideat. Ugandaahan on uhattu kehitysavun leikkauksilla, jos se antaa lakiesityksen mennä läpi. Länsimaiden pakottava ja vaativa asenne vain lisää vastarintaa. YK:n ihmisoikeuskomissaari teki suunnitelmaa, miten saada puolustettuja homoseksuaalien oikeuksia niin, että halu tähän tulee valtion sisältä. Ainoa tapa vaikuttaa nykytilanteeseen on siirtää keskustelu kansainväliseltä tasolta kansalliselle tasolle. Helposti sitä kuvittelee, että jokin valtion toimintaan liittyvä tarkoittaa kansalaisten mielipidettä. Ugandassa monet ovat homoseksuaalien oikeuksien takana, mutta täällä oikeuksien puolustaminen ei ole helppoa oman turvallisuudenkin vuoksi. Keskustelu oli pitkä ja mielenkiintoinen, olin todella etuoikeutettu: pöydällä olivat isot ja ajankohtaiset asiat.

Toinen brutaalimpi esimerkki muzungun etuoikeuksista on erään saksalaisen vaihto-opiskelijan tilanne. Fanni joutui muutamia viikkoja sitten Matatu -onnettomuuteen, Matatu on siis pakettiauto, joka on täällä halvin ja yleisin tapa liikkua ja toimii paikallisbussina. Matatu ajoi Jinjaan menevää tietä. Vastaan tuli väärää kaistaa kuorma-auto, jonka kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Matatukuski ei ehtinyt väistää, ja Fanni joutui pahaan kolariin. Hän näki ihmisiä kuolevan samaan autoon, mutta itse menetti vain korvansa. Tyttö ryöstettiin, mutta kun ambulanssi tuli paikalle, hänet vietiin ensimmäisten joukossa sairaalaan. Onnettomuuspaikalle jäi kuulemma paljon pahemmin loukkaantuneita ihmisiä, mutta muzungu otettiin kyytiin. Hänen oletettiin maksavan enemmän, mutta hänet oltiin juuri ryöstetty.

Muzunguna maksaa kaikesta enemmän. Pukeutumisella tai muulla ei ole väliä, ihonväri riittää paikallisille tiedoksi siitä että olet rikas. "Muzungu prices" on yleinen käsite: tinkaamislähtökohdat ovat yleensä aika vaikeat, ainakin jos et ole paikallisen lugandaa puhuvan kaverisi kanssa tinkaamassa. Tottahan se on, että meillä on rahaa paljon enemmän. Suomen köyhä opiskelija saa täällä ostettua vaikka mitä, kun hintataso on niin alhainen. Mutta silti, jos päivän aikana maksat aamupalahedelmistä, lounaasta, iltapalasta ja neljästä bodabodakyydistä tuplahinnan ja sama jatkuu puoli vuotta, tulee se suhteellisen kalliiksi. Rahan ajatteleminen kyseisessä mielessä tuntuu täällä tosin turhalta. Jokaikisen ostoksen kohdalla rahankäytöstä tulee ristiriitainen olo. Suurimman osan reissuista ja muista aktiviteeteista teemme muiden vaihtareiden kesken. Ei siksi, etteikö meillä olisi paljon ugandalaisia ystäviä, vaan koska paikallisilla ei ole samalla tavalla varaa tehdä juttuja. Meille 4 euron edestakainen parin tunnin bussimatka Jinjaan ei ole yhtään mitään, paikallisille se on usein monen päivän palkka.

Rakkaat hostellin vartijamme, Darias, Bonus ja Bone tienaavat kuukaudessa 200 000 shillinkiä, eli 80 dollaria. Hostellin siivoojat, kuten Miriam, tienaa kuukaudessa 100 000 shillinkiä, eli 40 dollaria. Ja kyseessähän on paikallisiin standardeihin verrattuna hieno hostelli ja hyvä työpaikka: vartijat ovat onnekkaita. Ja rahatilanteestaan huolimatta hostellin työntekijät toimivat anteliaasti: Darias jakaa lähes päivittäin ruokansa mun kanssa ja patistaa oikein syömään lautasen tyhjäksi. Joskus, kun menemme vaihtareiden kanssa illalla ulos syömään länsimaiseen ravintolaan, saatan käyttää ruokaani saman verran rahaa kuin mitä Miriam tienaa viikossa. Norjalaiset Mathias ja Dag käyttivät yhdellä ostosreissulla huonekaluihin (ovat vuoden vaihdossa ja tyhjät yksiöt) enemmän rahaa mitä Miriam tienaa vuodessa, n. 500 dollaria. Ja työtunnithan täällä ovat aivan käsittämättömiä. Darias tekee töitä 7 päivää viikossa klo 7-19, työtunteja kertyy siis viikossa 84 ilman yhtään vapaapäivää. Enkä ole ikinä kuullut Dariaksen valittavan mistään työhön liittyvästä, päin vastoin: useimmiten hän kuuntelee ymmärtäväisesti, kun voivottelen jotain yliopistoon liittyviä juttujani. Darias ei ole nähnyt tyttöystäväänsä neljään kuukauteen, koska tämä opiskelee toisessa kaupungissa. Kaupunkiin on vain parin tunnin matka, mutta työtuntien ja rahatilanteen takia on mahdotonta tavata. Hostellin jokapaikanhöylä Paios on ollut hyvä ystäväni heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän opiskelee kauppatieteitä Makereressa, ja käy ilta- ja viikonloppuluennoilla. Paios asuu myös täällä hostellissa ja herää joka aamu kuudelta töihin. Hän on töissä siihen asti että luennot alkavat, jolloin hän menee hostellin bussilla luennolle. Hän tulee takaisin illalla luentojen loputtua klo 22 ja opiskelee ennen nukkumaan menoa. Hänellä ei käytännössä ole vapaa-aikaa, kun hän asuukin hostellissa. Akamwesin kavereiden asenne työhön on aivan käsittämätömän positiivinen työolosuhteisiin verrattuna.

Paikallista uskontoa ja opiskelijaelämää

Ihmiset puhuvat täällä paljon uskonnosta: täällä paikalliset ovat joko protestantteja, katolisia tai muslimeja. Tunnen myös joitakin anglikaaneja. Joten se, etten kuulu mihinkään uskontokuntaan, on noussut esille monessa keskustelussa. Moni on kertonut, että olen ensimmäinen ihminen jonka he ovat elämässään tavanneet, joka ei kuulu mihinkään uskontoon. Näkemystäni on kauhisteltu ja ihmetelty paljon, ja monet sanovat että minun pitäisi nopeasti valita puoleni, että ei ole normaalia olla uskomatta johonkin. Tässä kohdassa keskustelua olen huomauttanut aina, että uskon moniin asioihin, en vaan satu kannattamaan mitään tiettyä uskontoa. Esimerkkeinä olen sanonut uskomisen itseeni, muihin ihmisiin ja hyviin asioihin maailmassa. Uskontohan on yhdenlainen elämänkatsomus, mutta kaikkien ihmisten elämänkatsomusten ei tarvitse mukautua valmiisiin uskontoihin. Näistä aiheista on syntynyt paljon mielenkiintoisia keskusteluja, ja ollaan opittu vaikka mitä puolin ja toisin :)

Viime sunnuntaina päätimme lähteä käymään paikallisessa kirkossa, koska kaikki ugandalaiset menevät sunnuntaisin kirkkoon. Ajateltiin tehdä siitä perinne, mennä eri uskontokuntien kirkkoihin joka sunnuntai. Olen sitä mieltä, että maan kulttuuria ei voi täysin sisäistää ymmärtämättä sen uskontoa. Ja paras paikka havainnoida uskontoa ja oppia jotain ihmisistä täällä oli tässä tapauksessa sunnuntaikirkko. Kuulostaa ihan sosiologin jutulta! Menimme sunnuntaina protestanttiseen Watuto church -kirkkoon. Ja olipa kokemus! Kirkon ovella oli turvatarkastus, niinkuin kaikkialla täällä melkeinpä. Vaikka edellinen ilta oli venähtänyt ja takana oli kolmen tunnin yöunet, sain kirkossa käynnistä paljon irti. Ensinnäkin, kirkko oli suuri halli, käytännössä konserttisali, jossa oli 4000 ihmistä. Ristiä tai muita kirkollisia symboleja ei näkynyt missään, eikä mikään missään viitannut siihen, että kyseessä olisi kirkollinen tilaisuus eikä konsertti. Päinvastoin, oli alakatsomo ja yläkatsomo, ja valtava lava. Lavalla odotti rummut, kitarat, mikit ja valonheittimet. Lisäksi hallin katosta riippui kaksi suurta screeniä, jossa pyöri mainoksia. Kun kello löi 12, alkoi rokki soida! Paikalla oli koko bändi, ja kaksi suurta kuoroa. Oli ihan käsittämättömän hyvä meininki, ihmiset tanssi ja lauloi, suurilla screeneillä pyöri sanat ja tuntui kuin olisi 4000:n ihmisen karaokessa. Tunnelma oli kaukana suomalaisesta kirkossa käymisestä, täällä ihmiset menevät kirkkoon pitämään hauskaa ja tanssimaan. Ainoa mikä viittasi jotenkin jumalanpalvelukseen, oli laulujen sanat. Nekin olivat tosin hyvin elämänmyönteisiä. Muutaman biisin jälkeen tuli mainoskatko: sali pimeni ja screenillä mainostettiin kirkon nettisivuja ja lastenkerhoa. Lopuksi eräs mies tuli pitämään saarnan. Saarna kesti melkein tunnin, ja äijä hyppi ja juoksi pitkin lavaa ja huusi mikkiin koko ajan. En jaksanut keskittyä yhtään, mitä asiaa hänellä oli: kirkossa oli niin kuuma että meinasin muutenkin väsyneenä nukahtaa penkille. Mutta olipa kokemus! Kesti pari tuntia, ja suurimman osan ajasta olin suu auki, koska oli niin hämmästyttävää havainnoida ihmisiä ja yrittää sisäistää, että on kehitysmaassa kirkossa. Suomalaisessa kirkossa on ugandalaiseen verrattuna apea ja masentava tunnelma, jopa laulut ovat surullisia, eivätkä ihmiset tule kirkkoon juhlimaan ja tanssimaan, vaan istumaan hiljaa pää painuksissa. Vaikka en itse olekaan uskonnollinen, ugandalaisena saattaisin hyvinkin käydä kirkossa. Oli ihan mahtava meininki! Tuntuu, että ymmärrän paikallista kulttuuria koko ajan enemmän. Ja mitä enemmän opin, sitä enemmän rakastun tähän paikalliseen elämänasenteeseen. Länsimaalaisilla olisi niin paljon opittavaa afrikkalaisesta kulttuurista.

Turvatarkastus kirkon sisääkäynnillä

Kirkossa bändi ja kuorot antoivat palaa!

 

Kirkon tuoleilla istuessani mietin, että ainakin tässä tapauksessa kirkko oli kuin ugandalainen kulttuuri pähkinänkuoressa. Ihmiset ovat positiivisia, elämäniloisia ja ystävällisiä. He ottavat kaiken ja kaikki vastaan avoimesti ja elävät hetkessä ilman kiirettä mihinkään. Olen myös tämän reilun kuukauden aikana huomannut, että ihmiset antavat positiivisten tunteidensa näkyä, kertaa sata. Halaukset ja "I love you":t ovat osa arkista kommunikointia. Jos ugandalainen haluaa sanoa pitävänsä sinusta hieman, hän sanoo jotakin tyylillä: "My heart nevar gets tired remembering special people who live in my heart like you". Hedelmäkojun myyjä puhuttelee nimellä "sweerheart" ja kertoo joka kerta pitävänsä minusta kauheasti, kun käyn hakemassa banaaneja. Puolitututkin julistavat rakkauttaan avoimesti, joka on aika hauskaa.


Opiskelut alkoivat maanantaina, luentoja on ollut siis kaksi päivää. Luennot ovat maanantaista perjantaihin klo 17-20, ei siis paha ollenkaan. Varsinkin kun ne näyttävät alkavan vähintään puoli tuntia myöhässä ja päättyvät puoli tuntia ajoissa. Mulla on viisi kurssia, yksi per päivä. Olen siis Human rightsin postgraduate (maisteri) -ohjelmassa. Maanantaisin on "Protection and promotion of human rights in Uganda" ja tiistaisin "International and regional human rights regimes". Maanantain kurssi ei ole luentoja, vaan enemmänkin seminaarimuotoista työskentelyä: yksi ryhmä esittää aiheen joka kerta, toinen opponoi ja kolmas kommentoi ja tekee muistiinpanoja. Aiheet kuulostivat mielenkiintoisilta, ensi viikolla esittävän ryhmän aiheena on "Traditional institutions and mechanisms should be foundational in the attempt to promote human rights in Uganda", ja olen opponointiryhmässä. Maanantain luennolla oli kahdeksan osallistujaa, tänään kymmenen. Mutta yhteensä opiskelijoita ilmeisesti on maisteriohjelmassa yli 20, mutta suurin osa vielä lomailee ja saapuu paikalle myöhemmin. Kyseessä on siis enemmänkin luokka kuin luento, sillä meillä on sama porukka kaikilla maisteriohjelman kursseilla päivittäin. Opiskelijoista noin puolet on naisia ja puolet miehiä. Kaikki jotka olen tavannut, ovat olleet aivan ihania! Olen ainoa vaihtari, joka heidän porukkaansa on tullut maisteriohjelman alettua viime syksynä. Kaikki olivat todella innoissaan tavatessani minut ja kertoessani, että tulen viettämään koko kevään heidän kanssaan. Kaverit jopa väittelivät siitä, kuka saa minut omaan ryhmäänsä maanantain kurssilla! Olin muuten niiin alipukeutunut luokassa. Kaikki maisteriohjelmassa käyvät käytännössä päivätöissä, ja tulevat hienot puvut ja jakkupuvut päällä luokkaan, kun minä laahustan legginseissä ja kesämekossa. Mutta se ei kuulemma haittaa, muut kertoivat kulkevansa itsekin mielellään niin silloin kun käyvät ensin kotona vaihtamassa arkivaatteet.

Olin etukäteen huolissani siitä, että luennot loppuvat kahdeksalta, kun täällä on jo pimeää. Vaikka hostellille ei ole kovin pitkä matka (pari kilometriä), se on mahdoton kulkea mitenkään. Luennothan eivät ole omassa tiedekunnassa: Olen Faculty of Arts:ssa, mutta luennot ovat Faculty of Technology:ssa. Hostellin ilmaiskuljetus kulkee seitsemältä ja yhdeksältä, ja täällä ei pimeällä vaan kävellä mihinkään, se on ihan selvä juttu. Myöskään bodabodaa ei oteta pimeällä, kuskit voivat olla kännissä eivätkä he näe tiessä olevia töyssyjä. Suurin osa sairaaloissa olevista ensiapupotilaista on peräisin bodabodaonnettomuuksista, joten niiden kanssa pitää yrittää minimoida riskit. Taksit ovat kalliita, siinä sitten ovatkin vaihtoehdot. Mutta olin niin onnekas, maisteriohjelmassa kaikki ovat niin aikuisia että suurimmalla osalla on hienot autot! Eräs Lyn ajaa aina kotiinsa Wandegayan läpi, joten olen saanut häneltä kyydin kotiportille asti, ja tulen varmasti saamaan jatkossakin. Tänään opin Lyniltä sen, että Ugandassa lapsi on orpo, jos hänellä ei ole isää, mutta jos äitiä ei ole, lasta ei kutsuta orvoksi. Ugandalaisilla standardeilla olen siis orpo! Ja kuulemma vielä pahimman luokan orpo, kun isäni on kuollut niin varhaisessa vaiheessa. Ugandassa tällaisessa tilanteessa ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tämä oli taas niistä monista kerroista, kun olen miettinyt, miten onnekas oikein olen. Jos täällä käy huono tuuri, ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Suurin rooli elämän kulun kannalta on tuurilla. Vaikka tekisi kaiken oikein ja tekisi töitä yötä päivää viikon ympäri, ei välttämättä ikinä pääse pois slummista. Suomessa kaikki on kiinni itsestä ja kuka tahansa pystyy mihin vaan niin halutessaan. Ja ihan todella, samanlaisia ylitsepääsemättömiä esteitä ei siellä ole olemassakaan. Ehkä se onkin tämän paikallisen positiivisen elämänasenteen taustalla: kun mihinkään muuhun ei voi vaikuttaa, on olemassa oma asenne. 

Yliopistoa ja ihanaa arkea

 

 

Bodabodalla on mukavaa!

Aamupala ravintolassa, chapatia ja kananmunia.

Asiat toimivat täällä niin eri tavalla kuin Turussa olen yliopistolla tottunut, sen tiesin jo etukäteen. Olen itseasiassa tyytyväinen, että kärsivällisyyteni joutuu koetukselle: kaikki-heti-nyt -asenne muuttuu väkisinkin, ja sehän on ainoastaan hyvä asia. Kerron havainnollistavan esimerkin eräästä päivästä yliopistolla:


Heräsin aamulla aikaisin ja lähdin yliopistolle takoituksenani rekisteröityä Makereren opiskelijaksi ja selvittää kurssien aikataulut. Soitin etukäteen parille kontaktihenkilölle kysyen neuvoa, mistä aloittaa. Aluksi menin oman tiedekuntani toimistoon 1 kysymään, missä nämä asiani voisin hoitaa ja ovatko aikataulut valmiita. Vastauksia ei oikein tullut, mutta päädyin jutustelemaan keski-ikäisen herran kanssa siitä, miten raikas ilma lake bunyonuilla on ja mitkä baarit ovat Kampalan parhaita. Sain kuitenkin vinkin mennä kysymään toimistosta 2 lisätietoja. Toimistosta 2 sain alkuperäisen hyväksymiskirjeeni ja henkilö jonka tapasin oli oikeasti se, joka tekee kurssien aikataulut. Tohtori neuvoi minulle rekisteröintitoimiston, ja menin jonottamaan kyseiselle toimistolle 3. Tällä toimistolla selitin asiani, ja tiedekunnan dekaani kertoi, että tarvitsen paperin x ja y ensin, ennenkuin tulen hänen vastaanotolleen. Sitä ennen minun piti mennä koputtamaan toimistolle 4 ja tulostamaan opintosuoritusotteeni kahtena kopiona. Takaisin toimistolla 3 dekaani neuvoi minut toiselle rakennukselle hakemaan lisää joitakin täytettäviä papereita. En löytänyt toimistoa, joten kysyin neuvoa yhdestä toimistosta a. He neuvoivat minut toimistolle b, joka oli väärä. Toimistolla b tiedettiin, että etsin toimistoa c. Toimistolla c selitin, että dekaani oli pyytänyt minua hakemaa paperit x ja y. Siellä kuitenkin sanottiin, että en tarvitse näitä papereita, mutta minun pitää selvittää, tarvitseeko sittenkin maksaa yliopistolle rekisteröintimaksuja, vaikkei lukukausimaksuja tarvitsekaan. He pyysivät menemään dekaanin vastaanotolle kysymään tätä. Siinä sitten tallustelin ylämäkeä taas tiedekunnalle, ja menin takaisin dekaanin toimistolle. Dekaani antoi minulle ohjeet, kuinka maksaa maksut. En siis voinut rekisteröityä ennen maksujen maksamista. Minun pitäisi mennä ensin pankkiautomaatille, sitten pankkiin käteisen kanssa ja täyttää erinäisiä lappuja, joista selviää, että maksu on maksettu. Menin takaisin senaattirakennukseen toimistolle, ja selvisi, etten voi edes aloittaa rekisteröintiprosessia koska kurssieni aikataulut eivät ole vielä valmiita. He neuvoivat, että kun aikataulut ovat tulleet, minun täytyy viedä paperi x toimistoon ö ja paperi y toimistoon ä. Tämän jälkeen vasta kolmas paperi dekaanille. Dekaani taas neuvoi päinvastoin. Päivän lopussa juostessani ylösalas toimistosta toimistoon pääni oli niin sekaisin etten tiennyt enää mistään papereista mitään eikä rekisteöintiprosessi ollut edes alkanut. Neljä tuntia tosin kului mukavasti!

Vielä ei ole mitään tietoa siitä, mikä päivä opiskelut alkavat. Professori neuvoi minua menemään joka päivä yliopistolle tarkistamaan, onko joku tulossa pitämään luentoa vai ei. Olen ihmisoikeuksien maisteriohjelmassa, joten luentoni ovat maanantaista perjantaihin, päivittäin klo 17-20. Osallistuin tällä viikolla vapaa-ehtoisesti erääseen maisteriohjelman seminaariin. Seminaarin pitivät kaksi vierailevaa kansainvälistä filosofian professoria, ja aiheena oli Responding to global poverty. Seminaari kesti seitsemän tuntia, ja oli aivan mahtava. Yleisönä oli noin pari kymmentä opiskelijaa, juuri sopivan vähän, että syntyi hyvin vilkasta akateemista keskustelua. Sain itsekin sanottua näkemyksiäni eräästä Peter Singersin teoriasta. Sain päivästä irti aivan valtavasti, ja huomasin, miten paljon olen halunnut taas yliopistolle, vaikka lomailu onkin ollut rentouttavaa. Oli hyvä tajuta käytännön keskustelun kautta, kuinka kaikki omat näkemykset ovat länsimaisesta perspektiivistä, eikä välttämättä sen enempää oikeita. Oli hienoa kuulla ja oppia paikallisten opiskelijoiden näkökulmia, sillä ne olivat paikoin täysin vastakkaisia. Senhän takia tänne on tultu, oppimaan näkökulmia mitä ei millään voi oppia muuten kuin tulemalla tänne ja sisäistämällä muiden näkökulmia. Ja sain taas vahvistusta sille, että tämä on niin mun juttu kuin vain voi olla: haluan suuntautua opiskeluissa vielä enemmän kehitysmaihin ja globaalille tasolle. En malta odottaa, että luennot alkaa! Ainiin, paikallisen kielen oppimisen lisäksi (eräs kaveri opettaa mulle hostellilla lugandaa) osallistun varmaan kahden kuukauden mittaiselle swahilin peruskurssille muiden vaihtareiden kanssa. En malta odottaa myöskään sitä! 


Arkeen täällä Kampalassa on jo muodostunut paljon kotoisia rutiineja. Aamulla viiden aikaan herää aina tuttuun kukonlauluun ja kirkon kutsulauluihin, ja nukahtaa uudestaan muutamaksi tunniksi. Aamupalaksi syön melkein päivittäin leipää, jonka päälle ostan slummin tutulta naiselta avokadoa, ja päälle hieman suolaa ja pippuria. Vaihtoehtoisesti ostetaan tyttöjen kanssa suuri anananas ja haetaan jukurttia lähikaupasta. Joinakin aamuina pari banaania toimii hyvin. Ei olla vielä tehty ruokaa täällä itse kertaakaan, hostellin keittiö on aikalailla olematon. Pitäisi ostaa ensin liesi.. Käytännössä syömme siis ulkona vähintään kaksi kertaa päivässä ravintolassa. Vaikka se onkin kalliimpaa kuin itse tehty ruoka, on siihen kyllä paikallisella hintatasolla varaakin. Tyypillinen lounas, papuja, riisiä ja matokea, maksaa noin euron, maksimissaan kaksi. Annokset ovat niin isoja, että usein syömme niitä puoliksi muiden kanssa. Illallisella maksetaan usein noin 3-4 euroa juomineen, joskus satunnaisesti hienoissa ja kalliissa paikoissa 8 euroa, joka on jo aika maksimi.  Syödään päivittäin chapatia, joka on maailman parasta paikallista välipalaa. Kyseessä on ohut rieskamainen leipä, jota saa ostettua halvalla kadulta lämpimänä, useimmiten iltapalaksi. Vaihtoehtona on myös rolex, chapatiin kääritty munakas. Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin herkullista!

Ollaan tottuneita liikkumaan täällä bodabodilla, matatatuilla (minipakettiautot jotka kulkevat bussireitinomaisesti vakioteitä) ja joskus yksityisillä takseilla. Olo on täällä Wandegayan kaupunginosassa jo hyvin turvallinen, koska ollaan tottuneita liikkumaan ja tiedetään miten toimia missäkin tilanteissa. Baareissa käydään edelleen noin joka toinen päivä, jotenkin vaan tulee helposti jatkettua illalliselta johonkin! Ei nyt mitenkään ihan hullua biletystä, mutta muutamille, ja joskus ihan parille. Ja Suomessa vielä mietin, että täällä menee puoli vuotta sitten todella rauhallisesti. Mutta jos ne luennot joskus alkaa, niin ehkä sitten ei ole aikaa. Vaikka kyllä varmasti on :D. 

Reppureissausta päiväntasaajalla

Bussimatka takaisin Kampalaan, pojalla oli omat eväät mukana.

Aamu alkoi meloen järvellä

Tyttöjen kanssa patikointitauko eräällä järven saarista

Lähdettiin viikko sitten tyttöjen kanssa (ranta)lomalle länsi-Ugandaan Lake Bunyonyille. Tarkoitus oli lähteä Zanzibariin katsomaan erästä tuttua, mutta muiden opiskeluaikataulu ei antanut periksi, joten tehdään se reissu myöhemmin keväällä. Menossa sinne ollaan kuitenkin! Matkattiin järvelle postibussin kyydissä. Ovella oli moneen kertaan turvatarkastus ja laukkujen seulontaa. Lisäksi huumekoirat haisteli meidän laukut läpi. Bussi oli siisti ja uudenaikainen, ja koko kahdeksantuntisen matkan soi afrikkalainen musiikkitelevisio ja meininki oli mahtava! Päästiin järvelle Kabalesta taksilla, ja meidän hotelli oli aivan täydellinen, joskin aikamoinen muzungu-paikka. Ilma oli aivan käsittämättömän puhdasta ja raikasta, ja oli myös hieman viileämpää kuin Kampalassa. Kotona kaupungissa ilma ei ole kovin raikasta ja on suhteellisen tunkkaista ja kuumaa päiväsaikaan. Järvi oli ihanan tyyni ja kaunis, paras löhölomapaikka ja pitkän bussimatkustamisen arvoinen!

Loma oli rentouttava, käytännössä syötiin, käveleskeltiin, uitiin ja melottiin. Ja pelattiin korttia, pelataan joka päivä Chinese seven -peliä, ei vaan ikinä kyllästytä siihen. Järvellä oli ihana meloa, oli tyyntä ja hiljaista eikä moottoriveneitä ollut missään. Ja Ugandan suuressa Victoria-järvessä ei voi uida, joten se oli aika luksusta. Mietittiin vaan että huh, nyt on tammikuu ja me täällä uidaan ja juodaan bisseä rantalaiturilla! Ei voinut olla miettimättä ihmisiä siellä kylmässä pohjoisessa, joten sympatiani oli teidän puolella! Ainakin sen verran mitä sitä ajatteli, lähinnä keskityttiin nauttimaan lomasta. ;) Yhtenä päivänä lisäksi osallistuttiin puolivahingossa erään paikallisen suvun suureen uudenvuoden juhlaan, ja tehtiin itse vanhojen naisten avulla käsitöitä banaaninlehdistä. Kun oltiin vietetty muutama yö järvellä, mentiin yöksi Kabaleen nauttimaan paikallisia herkkuja ja yöksi hostelliin, koska bussi takaisin lähtee aina aikaisin aamulla.

En kyllä välttämättä liiottele, jos sanon, että vietin tänään tähän astisen elämäni pisimmät 9 tuntia. Ugandalainen pitkänmatkan bussilinja Kabalesta takaisin Kampalaan oli ahdas ja kuuma, ja kuski kaahasi ja kiemurteli niin että piti nähdä vaivaa että pysyi penkillä. Kun tiet ovat täynnä kuoppia ja töyssyjä ja iskunvaimentimista ei ole kuultukaan, ei aika varsinaisesti lentänyt. Vieressä istunut Jeanette on reissannut Afrikassa paljon, ja kertoi omista reissuistaan, joilla oli nukkunut 12 tuntia vanhan ja romuisen bussin lattialla ja lyönyt päätään penkkiin koko matkan, joten taidettiin kuitenkin olla aika onnekkaita. Ja vessataukojahan ei ole, joten piti yrittää juoda mahdollisimman vähän vettä, vaikka janottikin. Edellisiltainen malarialääke ei varsinaisesti helpottanut huimausta ja nestehukkaa..Arvostan suomalaisia vessallisia busseja, enpä sitäkään ennen ollut ajatellut. Mutta kokonaisuudessaan oli ihan mukava bussimatka (!), kaikki on kiinni asenteesta. Alkumatkasta hoin vaan itselleni että tämäkin on yksi kokemus lisää ja joka tapauksessa se 9 tuntia tulee menemään ohi. Se miten se menee, riippuu täysin omasta suhtautumisesta. Niinpä juttelin koko matkan kaikenlaista Jeaneten ja paikallisen kaverin Stuartin kanssa ja kyllä se matka sitten joskus loppuikin. Niin ja rinkka selässä bodabodalla bussiasemalta kotiin ei ollut maailman paras idea. Mietin ihan oikeasti että se on nyt sitten menoa, kuski oli todella järjetön. Ilman kypärää (niinkuin aina täällä mutta mainitsimpa nyt kuitenkin) moottoripyörän tarakalla rinkka selässä, kun kuski tekee äkkijarrutuksia ja nopeita kiihdytyksiä ja ajaa autojen ja rekkojen välissä kuin hullu. Löin melkein pääni kuorma-auton sivupeiliin ja tyyppi myös törmäsi toiseen bodabodaan, joskin jarruttaessaan. Siinä oli taas kokemus lisää!

Getting used to Kampala

The main building of Makerere University

Ugandassa kaikki on mahtavasti, it's all goood niinku paikalliset sanoo. Opiskelujen alkamisen ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin pari viikkoa on vielä vapaata ennen luentoja. Luultavasti helmikuun alussa alkaa luennot. Olen käynyt muutaman kerran yliopistolla, kun tästä hostellilta menee kerran tunnissa ilmainen kuljetus sinne. Kaukanahan se ei ole, mut täällä nyt yleensä ei ole tapana kävellä mihinkään kun helle on kova ja yliopistolle on pelkkää ylämäkeä. Kampus on valtava ja opiskelijoita on paljon enemmän kuin Turussa, Makerere taitaa olla Itä-Afrikan suurin yliopisto. Rakennuksista osa on ihan hyvässä kunnossa, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteellinen tiedekunta oli hieman kuluneen näköinen paikka. Varsinkin nyt valmistumisaikaan aseistettuja poliiseja pyörii satoja yliopistolla. Jokaisen rakennuksen sisäänkäynnillä on turvatarkastus, ja pitää usein ilmoittaa mihin on matkalla. Olen tavannut yliopistolta ihmisiä, jotka ovat auttaneet paljon käytännön asioissa ja muutenkin sopeutumisessa. Lisäksi tapasin eräänä päivänä yliopiston bussimatkalla Brianin, korealaisen pojan, joka on ollut vuoden vaihdossa ja lähtee takaisin kotiinsa ensi viikolla. Hän lupasi näyttää mulle kampusaluetta, ja esitteli mulle vaikka mitä. Käytiin syömässä ja tavattiin hänen kavereitaan, ja hän näytti mulle kaupunkia. Hän käyttäytyi ihan niinkuin paikallinen, neuvotteli hinnat ja heitteli kaikenlaista juttua ihmisten kanssa lugandaksi (kieli mitä paikalliset käyttää usein keskenään). Brianin piti ostaa paljon kaikkia tuliaisia perheelleen, ja mulle kaikki oli vaan uutta, niin oli kyllä tosi mukavaa. Mentiin koko iltapäivä bodabodalla eri paikkoihin, hankittiin mulle liittymä ja kaikkea muuta, mitä vielä puuttuu. Bodabodalla on kyllä niin mukavaa mennä, vaikka se onkin vaarallista.

Mahtavinta on se, että kaikki on uutta, eikä aamulla tiedä yhtään, mitä päivä tuo tullessaan. Iltaisin vain miettii, että miten mahtava päivä on ollut eikä aamulla ollut aavistustakaan siitä mitä tulee tekemään. Viimeisten päivien aikana on tapahtunut niin paljon, että tuntuu niinkuin olisin ollut täällä ikuisuuden. Olen tavannut hirveästi uusia ihmisiä, ja nähnyt Kampalaa ja Entebbeä. Kävin myös Suomen kunniakonsulaatissa yhtenä aamuna bodabodalla äänestämässä presidentinvaaleihin. Viime päivinä eniten olen viettänyt aikaa neljän norjalaisen tytön kanssa, ollaan koettu paljon jo tähän mennessä. Kampalan kartta ei ole vielä piirtynyt päähän, kun on vähän sekaisin vielä kaikista uusista paikoista. Ollaan oltu Kampalan yöelämässä viikon aikana jo kahdesti, ja on kyllä ollut ihan mahtava meininki. Mennään joka paikkaan porukassa norjalaisten kanssa, niin viidestään pysyy ryhmä hyvin kasassa, vaikka täällä juhliminen onkin muuten vaarallisempaa kuin Suomessa. Ollaan hyvin huolehdittu toisistamme aina kun ollaan käyty jossain. Hostelli on aivan mahtava­, vaikka täällä onkin bileet joka ilta jossain huoneessa. Siis ihan viikon ympäri aamuun asti. Hostellin lisäksi slummista kaikuu joka yö kukonlauluun asti musiikkia ja huutoa: ugandalaiset tietää kyllä miten otetaan rennosti. Sitten kun meteli loppuu, alkaa kuulua koirien ulvontaa ja kukkojen kiekumista. Oudointa on, että ei se oikeastaan haittaa. Täällä on niin mukavan kotoisaa, kun koko ajan kuuluu jotain mölyä jostain.

Ugandalaiset on mahtavia, kaikki muistaa mun nimen (vaikka en muista kenenkään) ja huutelee että "hello Henna, how are ya" aina kun näkee jossain ohimennen. Tuntemattomatkin toivottelee hyvää huomenta ja moikkailee ja hymyilee, ja kaikki on aina ihanan positiivisia ja rentoja. Täällä ei vaan voi olla hymyilemättä koko ajan, kun kaikki ovat niin avoimen hyväntuulisia päivästä toiseen. Kaupassa ja lähikadun hedelmä- ja ruokakojuilla monet myyjät on jo tuttuja, on tällainen ihana pikkukylän meininki vaikka onkin isossa kaupungissa. Naapurihuoneen nainenkin lupasi olla mun ugandalainen isosisko, ja toi mulle yksi päivä itse laittamaansa ruokaa ja lupasi opettaa, miten tehdään ugandalaisia ruokia. Tuntuu oudolta ajatella, että olen todella ollut täällä vasta viikon, tämä tuntuu jo niin kodilta. Rakastun tähän paikkaan ja kulttuuriin koko ajan vain enemmän, enkä malta odottaa että pääsen näkemään Kampalan ulkopuolistakin Ugandaa.

Kuvia

Ikkunasta nakyva Kampalan suurin slummi, 50 000 asukasta

Alkufiiliksia

8.1. iltapäivä: Tästä mennään vaan ylöspäin jooko?

Vietin Lontoossa ja sen lähikapungeissa muutaman ihan mahtavan päivän, ja tuntuu hassulta lähteä yhtäkkiä vaihtoon sieltä puoleksi vuodeksi.

Mutta asiaan :D Useimmiten ironia on ihan hauskaa mutta ei oikein lämmittänyt kauheasti mun mieltä tässä tapauksessa. Muutamia päiviä ennen lähtöä monet kysyivät, että joko jännittää. Vastasin siihen useimmiten, että enimmäkseen olen innoissani, mutta pelkään, että olen unohtanut jotain oleellista, tai etten pääse maahan ollenkaan. Niinhän siinä sitten kävikin, ei ollut kaukana Lontoon lentokentälle jääminen nimittäin. Mistään ei etukäteen löytynyt tietoa, että Ugandassa Entebben lentokentällä viisumia hakiessa tulee olla valmiina lentolippu pois Ugandasta. En hankkinut viisumia Suomesta etukäteen, koska ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa: lähin Ugandan suurlähetystö on Tanskassa, ei Suomessa. Sainhan epävirallisen päätöksen vaihtopaikastani yliopistolla (=sähköpostin että hanki vaan liput vaikkei meillä mitään varmaa tietoa vielä ole) vasta marraskuussa. Olen menossa reissaamaan eri Afrikan maihin kesäkuuksi, joten en ollut vielä edes varma, mistä maasta olen tulossa takaisin Suomeen.

Menin check-in -tiskille, ja siinä vaiheessa kävi ilmi etten pääse lähtemään edes Lontoon päästä, ennenkuin olen ostanut lentolipun pois Ugandasta. Siinä oli sitten noin kymmenen sekuntia aikaa päättää päivämäärä ja kohde. Halusin säästää rahaa, ja koska en ole vielä päättänyt mistä tulen takaisin: otin lipun Kampalasta Nairobiin, koska se nyt sattuu olemaan lähin suuri kaupunki naapurimaassa. Päivämääräksi heitin lonkalta 2.6. (ehkä), koska arvioin että silloin olisivat tentit loppu. Taitaa mennä reissusuunnitelmat hiukan uusiksi, huh! Hiukan kyllä ketutti siinä vaiheessa, kun vaivaisen alle parin tunnin matkan hinta oli yli 400 euroa, enkä sinänsä tarvitse tuota lentoa yhtään mihinkään. Samalla hinnalla olisi saanut lennon Suomeenkin, mutta harkinta-aikaa ei kauheasti ollut, joten sinne meni monta sataa hukkaan. Ja en kuitenkaan halunnut lentää Ugandasta, koska julkisilla on tietysti halvempaa matkustaa. Jos olisin selvittänyt asian etukäteen, olisin helposti säästänyt monta sataa euroa. Kaiken lisäksi visa electron ei toiminut, mutta onneksi olin juuri ennen lähtöä hankkinut mastercardin, ihan varmuuden vuoksi, jos Ugandassa tulee jotain ongelmia. En olisi ikinä arvannut, että tarvitsen korttia jo Lontoon päässä, ennenkuin pääsen edes koneeseen. Jos tässä turhassa rahanmenossa on siis jotain hyvää, niin ainakin se, että pääsin lopulta kuitenkin lentämään. Toivottavasti tässä nyt oli opetukset tältä erää, learned my lesson.

9.1. aamu

Vaikka yksin on ihan mukavaa matkustaa muuten, lentokonematka Lontoosta Etiopiaan tuntui pitkältä. Vieressä istui vielä hiljainen kaveri, joka nukkui facepalm-asennossa koko kahdeksantuntisen matkan. Ainoa puheenaihe tulikin siitä sitten luontevasti, kun ruiskaisin vahingossa puoli pullollista käsidesiä tyypin syliin (onneksi aika loppuvaiheessa). Nyt kirjoittelen täällä blogia Addis Abeban lentokentällä Etiopiassa, 9.1. ja kello on 7.40 aamulla. Ei ihan paras energiataso kolmen tunnin istumiseen, kun pitäisi vahtia tavaroita ja kytätä lähtöporttia. En käytännössä edes nukahtanut kunnolla koneessa. Ei sen puoleen, näyttää sen verran pieneltä kentältä että ei täällä helpolla pääsis varmaan eksymään. Jännää, tää odotushuone on niin Afrikkaa! Tietäisitte jos näkisitte. Nyt kyllä pelottaa! Lähinnä se, että pääsenkö Ugandaan edes vai oonko taas mokannut jotain niin etten pääse maahan. Eikä mitään käsitystä onko kukaan vastassa, vaikka "this girl" -niminen henkilö pitäisi siellä odotella, toinen asia onkin sitten että miten hänet tunnistaisi. En ole kunnolla edes ajatellut vielä sitä itse Kampalaan menoa, nyt olis tärkeintä vaan se että saan sen viisumin. Nyt on kyllä sellainen matkaväsymys et haluaisin vaan pitkälleni johonkin nukkumaan, istuen nukkuminen ei nyt oikein maistu.

9.1. ilta

Viisumi Entebbestä oli ihan rutiinijuttu ja todella helppo saada ihan tuosta noin vaan, harmittaa vielä enemmän se hukkaanmennyt 400 euroa! Mutta niinkuin arvelin, ei sieltä yliopistolta kukaan ollut vastassa. On eka ilta enkä oo käynytkään yliopistolla saati nähnyt ihmisiä sieltä :D Sieltä siis lähdin yhden mukavanoloisen taksikuskin mukaan, sovittiin tietysti oikeaoppisesti hinnasta etukäteen. Niin ja te kaikki Suomipalelijat, taksin mittari näytti +37! Taksikuski oli maailman symppiksin, sain käyntikortin ja harkitsen ehkä soittelevani uudelleen, vakkarikuskit on täällä aika perusjuttu ilmeisesti. Se vei mut Akamwesi hostellille suoraan, nyt istun täällä omassa huoneessani kirjottelemassa blogia.

Taisin tehdä jo tänään kaiken mitä ei sais tehdä, it's out of my system!

"Bodabodat on vaarallisia takseja, ei kannata mennä niillä mielellään ikinä, mut varsinkaan yksin" -> Lähdin heti ensimmäiseksi pankkireissulle (!) bodabodakuskin kanssa, hyvinhän se meni! Se oli hostellin jonkun vartijan tutuntuttu joka on kuulemma hänen luottopoikansa. Siinä sitten käytännössä, niille jotka ei tiedä mikä on bodaboda, menin jonkun paikallisen pojan skootterintarakalla, ja siinä kyllä mentiinkin! Ja kypärät ei ole täällä varsinaisesti muotia vaikka lainmukaan pitäisi sellaiset ollakin. Niin ja pari huutelua tuli, ihan pari vaan.. Oli muuten aikamoinen liikenne, enpä olis ihmetellyt jos olisin jo tänään löytänyt itteni onnettomuudesta tuolta jostain..

"Älä tee isoa numeroa siitä että käyt pankissa" -> Siellä se koko pankillinen ihmisiä tuijotti mua kun yritin "vaivihkaa" kysellä miten dollarit saadaan vaihdettua shillingeiksi, ihan hyvä sinänsä että ei ryöstetty kun puoli kaupunkia näki mun shillinkiviuhkan kun poistuin sieltä. Jos joku haluaa vinkin, niin vaivihkaa toimiessa auttaa, että on ainoa valkoinen jota kaikki jo valmiiksi muutenkin tuijottaa, ja lisäksi kyselee joka ikiseltä työntekijältä samaa asiaa niin, että pankinjohtaja kutsutaan paikalle. Niissä on aseistetut vartijat täällä kyllä aina pankkien ulkopuolella, et hyvä se.

"Kannattaa suosia isojen kauppojen pullovesiä, mielellään kalliimpia. Jos käy katukaupassa niin sitten mineraalivettä, ettei osta tietämättään kraanavettä" -> No arvatkaas oliko siinä naapurikujalla mitään muuta kun pari hämärää kauppaa mistä sai vaan kuplatonta vettä jostain alahyllyltä ja en ollut juonut tuntikausiin, koska kukaan ei huoli dollareita ja isot kaupat on jossain kuusessa. Katsoo sitten huomenna tuleeko se mahapipi vai ei.

Päätin lähteä tutustumaan ihmisiin, ja siitä on kyllä ihan hyvin apua että erottuu joukosta. Jotenkin vaan sain heti aika kasan miespuolisia tuttuja täältä hostellilta, mutta nyt sain jo ainakin yhden ystävän, ugandalaisen Sharonin. Hän alkoi oikein tekemään mulle listaa mitä kaupasta pitää ostaa että saadaan tästä huoneesta mulle koti, ja vie mut huomenna aamulla ostoksille. Tänään illalla mennään hankkimaan mulle paikallinen liittymä jostain kuulemma. Mulla ei ollut aikomusta purkaa laukkua vielä, mutta Sharon aloitti tiukasti sen homman ja alkoi viikkailemaan mun vaatteita, nyt tää on jo ihan koti! Tuleepas paljon asiaa. Niin muuten, kukaan ei ymmärrä täällä mun englantia enkä mä ymmärrä muiden englantia. Ihan niinkun puhuttais eri kieltä!

Tulee muuten aika elitistinen olo katsoa jättikokoisen yksiönsä neljännen kerroksen ikkunasta ulos, ja näkee ihan vieressä silmänkantamattomiin slummialuetta. Jos tää netti vähänkään toimisi, laittaisin kuvan mun ikkunan näkymästä, sitä ei voi kyllä kuvitella ennenkun näkee, se slummi jatkuu pitkälle horisonttiin asti. Ja tää on vielä sitä hyväosaistempien aluetta.. Laittaisin myös kuvaa mun huoneesta, jos toimisi tää netti. Ja kuulen sisälle lasten iloista huutoa ja kukon kiekumista, ja paljon naurua. En usko että ikinä totun tohon näkyyn ja miten syyllinen olo siitä tulee, mut en kyllä haluakaan tottua.

Mulla on sellainen olo että Ugandalla on mulle paljon annettavaa! Erään ihanan kirjeenkirjoittajan lainausta lainaten,

"The world is a book, and those who do not travel read only one page."