tiistai 3. marraskuuta 2015

Yhtenä kauniina päivänä Keralassa

Lensin Senegalista suoraan Intiaan parisen viikkoa sitten. Heräilin yhtenä aamuna Kochin sataman hostellista, jossa olin lepäillyt aikaeroa ja lentoväsymystä jo muutaman päivän. Tämä aamu tuntui siltä, että energiatasoni oli entisellään ja olin juurtuneempi kuin muina päivinä. Joku toinen reissaaja sanoi minulle viime vuonna, että ihmisen sielu matkustaa hevosen vauhdilla. Matkustustavat ja teknologia ovat kehittyneet kovaa vauhtia, mutta ihmiskehon ja -mielen kehitys on huomattavasti hitaampaa. Siksi pitkän lentomatkan jälkeen kuluu usein päiviä tai jopa viikkoja pienessä sumussa, ja ihmettelee ajoittain, missä sitä oikein on. Varsinkin aamu-unisena. Jos reissu on lyhyt, sen tapahtumat voi joskus kunnolla sisäistää vasta päästyään takaisin kotiin. Tämän huomattuani olen alkanut antaa itselleni kunnolla aikaa levätä, ennen kuin olen alkanut tutkia ja seikkailla ympäriinsä.

Aamupalaa syödessäni juttelin tutuille. Toiset olivat lähdössä ostoksille lähiseuduille, toiset taas halusivat ottaa lautan mihin vaan, ja katsoa mitä tapahtuu. Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpaan suunnitelmaan päätin lyöttäytyä mukaan.

Lähdettiin siis kolmen muun reissumuidun kanssa kohti  lauttasatamaa. Lippuluukulla ei ollut jonoa, ja seuraava lautta Ernakulamiin oli kohta tulossa. Sinne siis! Vajaan puolen tunnin lauttamatkan jälkeen hyppäsimme ulos. Kirjaimellisesti, sillä ihmisillä oli niin kova hoppu, että osa hyppi ulos ikkunoista lautan vielä keinuessa aaltojen mukana.  

Siellä me loikimme, neljä tyttöä rivissä, autojen välissä tien yli. Joku heitti vitsillä, että olemme kuin Sinkkuelämän kohtauksesta. Hahmojen hiustenvärit ja persoonallisuudetkin kai täsmäsivät jotenkin. Menimme sisään lounaalle ensimmäisestä vastaantulevasta ovesta. Paikka oli täynnä jengiä, eli ruoka olisi luultavasti hyvää. Kilistelimme kylmiä sitruunamehuja, ruokaa ja naurua riitti.

Ruuan jälkeen löysimme tien toiselta puolelta koruja. Laukut (melkein) täynnä korviksia lähdettiin kävelylle.

Muutaman korttelin jälkeen näimme portin, ja päätimme mennä siitä sisään. Tulimme vehreälle pihalle, jonka kasveista päätellen alue oli hylätty. Rakennuksen reunalla istuskeli nuoria, jotka nauroivat iloisesti meidät nähtyään. Juoksimme hylätyn talon ovesta sisään, ja lattia oli täynnä tyhjiä kalkapulloja. Pidimme pienen photoshootin rikkinäisillä tuoleilla, hihityksen saattelemana tietenkin. Aurinko pilkahteli sisään hajonneista ikkunoista, eikä talossa ollut kattoakaan enää jäljellä.

Matka jatkui katua pitkin toiseen suuntaan, jossa myyjä esitteli meille kakunkoristeluvälineitä. "Thank you, but I don't have a kitchen" oli loppupäivän lentävä lause, niin riksakuskeille kuin lottokuponki- ja sandaalimyyjillekin.

Porukan slovenialaiset tytöt olivat kertoneet luottokorttiyhtiölle ostaneensa kalliin kihlajaislahjan, kun he ostivat todellisuudessa lentoliput Intiaan. Päätimme taas loikkia siis tien yli, kun huomasimme hääkorttikaupan. Ennen kuin pääsimme sinne asti, näimme oven "Angels beauty care" -kyltillä. Emme tietystikään tässä mielentilassa voineet muuta kuin avata oven ja kysyä manikyyriä ja pedikyyriä. Sinkkuelämää oli kuitenkin kyseessä.

Tämä yksi ovenavaus johti monen tunnin höpöttelyyn ja kuvaussessioihin. Neljä liikkeen naista ja me tulimme niin hyvin, juttuun, että jalkahoidot meinasivat jäädä. Joku hiukan saksi jonkun tukkaa sieltä täältä, mutta kuvia otettiin sitäkin enemmän. Yritettiin mahtua kaikki (8 naista) kahden hengen puiselle sohvalle yhteiskuvaan, kun sohva otti ja romahti. Nauru ei meinannut loppua. 

Muutaman tunnin kuluttua selvisi, että Sonia, puodin omistaja, oli ehdolla Keralan parin viikon päästä pidettävissä vaaleissa. Hän kutsui meidät mukaan illan vaalitapahtumaansa, jonne lähti itse jo edeltä. Jonkin ajan kuluttua eräs mies nimeltä Alvin tuli kolkuttamaan ovea, ja ohjasi meidät kaikki ilmastoituun autoon. Olo oli kuin jääkaapissa, kun ulkona oli ehkä 35 asteen helle. Alvin kurvasi muutaman kilometrin kuluttua rakennusten ympäröimaan sisääpihaan. Emme tienneet, mitä odottaa.

Sisällä meitä odotti joukko vanhuksia. Olimme tulleet kirkon ylläpitämään vanhainkotiin, joka oli tarkoitettu perheidensä hylkäämille ikääntyneille. Sonian hyväntekeväisyysjärjestö rahoittaa kuulemma hoitotalon toimintaa.

Joukko mummoja huudahteli ilosta, ja kaikki tulivat kättelemään ja halaamaan meitä. Kohtaamiset asukkaiden kanssa olivat todella täynnä lämpöä ja iloa, ja vierailumme oli selkeästi todella merkityksellistä. Muistelin omaa ukkiani ja mummiani, jotka siirtyivät viime vuonna kotoa vanhainkotiin. Suomessa tämä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.


Kohta vanhainkodin ruokakello kilisi, ja pääsimme illalliselle kunniapaikalle ikonin alle. Monet vanhukset eivät malttaneet syöda, hymyt olivat etusijalla. Meidänkin poskilihakset nykivät jo loppuillasta, olimme olleet yhtä hymyä aamusta asti. Pian Sonia jo heittikin meidät lautalle ja halattiin. Elämä on seikkailu :)

  
Angels beauty care -kuvailuja =D