Oho, senegalilaistuin.

Mites siinä nyt niin kävi.

Sanon joka lauseen loppuun nykyään ’quoi’. Hoen sitä niin paljon, että olen tietoinen miten ärsyttävältä kuulostan. ’Tu es étudiant quoi. C’est bien quoi. Tu étudies quoi? Les sciences politiques quoi? Ca c’est intéressant quoi. Moi j’étudie sociologie quoi’.  JNE

En enää katso kelloa. Bussi kotiin kestää pari tuntia iltapäiväruuhkassa, eikä sillä ole oikeastaan niin väliä. Olen näiden tuntikausia kestävien bussimatkojen aikana kuunnellut ämppärini biisit läpi varmaan satoja kertoja.

Jos tapaaminen jonkun kanssa on kuudelta, lähden joskus epämääräisesti ennen viittä bussipysäkille. Usein myöhästyn. Entäs sitten.

Toivottelen rauhaa ihmisille ja heidän vartaloilleen aamusta iltaan. Huikkailen arabiaksi/wolofiksi ’peace be with you’ lähes jokaiselle, jonka kanssa päivän aikana kommunikoin. Lisäksi keskusteluni näiden ihmisten kanssa koostuu lähinnä monista eri tavoista kysyä mitä kuuluu. Jos kuuluu hyvää, kysytään että no entäs mitä kuuluu. Ai hyvää? No mutta hei anyway, mitä kuuluu. Ai hyvää. No mitä perheelle kuuluu? Ai että hyvää. No hyvä! Tämän lisäksi lopetan keskusteluni nykyään sanomalla ” inshallah”, eli ”jos jumala tahtoo niin”. Huomiseen hei, jos jumala niin tahtoo! (?)

Arkeeni kuuluu jokapäiväinen bussitaistelu. Ensin roikun parin pysäkin verran melkein ulkona bussin ovessa, sitten tungen kyynärpäät edellä keskelle bussia. Joka pysäkillä taktisesti ja ah-niin-ovelasti suuntaan muutaman sentin kohti bussin takaosaa, koska siellä on eniten istumapaikkoja. Matkan varrella saattaa vastaan tulla haasteita, kuten jonkun valtava takapuoli, taskuvaras tai toinen, jolla on sama taktiikka. Lykkään läppärini jonkun istuvan syliin, ja kyttään silmä kovana vapautuvia penkkejä. Samalla pitää tosin kytätä, ettei joku yritä avata laukkuani. Koitan saada kaksi kättä riittämään pystyssä pysymiseen, laukuista kaksin käsin kiinni pitämiseen ja hien pyyhkimiseen naamalta. Samalla yritän näyttää sen verran heikolta, että joku päättä tökätä juuri minun olkapäätäni, että pääsen mahdolliselle vapautuvalle penkille. Ja mikä fiilis, kun saan laskea pyllyni alas! Score taas tänäänkin! Loput kolme varttia työmatkasta istun mukavasti, kuuntelen musiikkia ja virnuilen mielessäni bussiin juuri survoutuville ihmisille, joilla tämä suuri taistelu on vasta edessä.

Bussimatkan jälkeen suuntaan aamupalalle. Kävelen telttaan, jossa vanha mummeli täyttää patonkeja ja keittelee kahvia kahden nuoren tytön kanssa. Toivottelen kaikille rauhaa, ja kysyn onko nukuttu hyvin. Eteeni tulee papupatonki café touballa, joka aamu, ennen kuin ehdin pyytää mitään. "Fatou Ndiaye", eli paikallinen nimeni, kuuluu jo kaukaa ennen kuin ehdin teltalle asti.

Olen niin tottunut kadulla rukoileviin ja kumarteleviin ihmisiin, etten edes huomaa heitä. Kerran huitaisin vahingossa ohi kiitäessäni rukoilevan miehen takapuolta. En ihan tunne uskontoa niin tarkasti, mutta toivottavasti en häpäissyt tätä rukoushetkeä ihan kauheasti.

Kun keskustan kaduilla joku huutaa ’psst’, lähettelee lentopusuja tai yrittää myydä mattoharjaa ja vanupuikkoja, en oikeastaan enää edes kiinnitä huomiota koko asiaan. Jatkan matkaa, enkä välttämättä vastaa aina mitään. Joskus tuhahdan, jos joku alkaa puhua englantia. Voin kertoa, että ainoa tapa, millä mut saa näkemään punaista, on alkaa huudella englanniksi (!) ”welcome to Africa my sister”. Murr ja tuhahdus! Tervetuloa itelles, mähän OON afrikkalainen. Eikös sitä muka nyt huomaa NII?! Välillä unohdan, etten näytä välttämättä ihan perinteiseltä senegalilaiselta.

Vaikka mulla oliskin ne Dakarilaiset nahkasandaalit ja puukorvikset.

Markkinakatua keskustassa

Pureskelen paikallista 'hammasharjaa', sotya

Teranga

Kuulin jo etukäteen, että Senegalissa suuri osa kulttuuria on ’teranga’, joka tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Teranga on wolofia, ja englanniksi se tarkoittaa suunnilleen ’the pleasure of sharing’.

Jo aluksi oli helppo huomata terangaa joka puolella. Kun syödään, kaikki syövät yhdessä yhdeltä isolta lautaselta. Aina ja joka puolella: kotona illallisella, töissä lounastauolla, maaseudulla partioleirillä, nuorisokeskuksessa viikonloppuna. Meille töihin ostetaan aina yksi iso annos ruokaa. Joskus paikalle tulee viisi syöjää, joskus kolmetoista. Sillä ei ole merkitystä, ja ruuan määrä on aina sama ja lusikoita on aina iso nippu lautasen vieressä. Jos syöjiä on paljon, saattavat kaikki jäädä vähän nälkäisiksi. Mutta se, että jaetaan, on tärkeintä. Kenellekään ei tulisi mieleenkään mainita ruuan vähyydestä, syöjien paljoudesta tai nälkäiseksi jäämisestä.

Jos syö, pitää aina tarjota. Vaikka olisi ostanut pienen kupin kahvia ja pikkiriikkisen aamiaispatongin, kun tulee huoneeseen ne kädessä, täytyy tarjota muillekin. Jos muut huomaavat, että syötävää on vain vähän, he usein kyllä sanovat kiitos ei.

Lounastauko Rufisquessa (syöjiä tuli ehkä 7)

Nyt olen alkanut huomata terangaa joka puolella. Ajatus siitä, että jaetaan ja ollaan yhdessä, ei liity vain ruokaan ja materiaalisiin asioihin. Fyysinen läheisyys tuntemattomien kanssa on esimerkiksi aivan jokapäiväistä. Esimerkiksi, otin sept-placen eli seitsemänpaikkaisen julkisen kulkuneuvon (käytännössä farmariauto) Dakarista Mboroon. Istahdin ahtaalle takapenkille, jossa oli nainen 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Pienempi lapsi sitten vaan istahti mun syliin, ja takapenkille tuli vielä miesmatkustaja. Oltiin siis neljästään henkilöauton takapenkillä, ja  4-vuotias lapsi käpertyi mun syliin ja nukkui siinä koko kolmetuntisen matkan. Missään vaiheessa äiti ei edes kysynyt, että voisinko ottaa lapsen tai kiinnittänyt huomiota tilanteeseen. Oltiin kaikki kuumana päivänä yhdessä kasassa pienessä tilassa hikisenä takapenkillä, eikä se ollut mitenkään vaivaannuttavaa vaan aivan normaalia. Vieraanvaraisuus liittyykin myös ihmisiin: kaikki ovat kaikkien äitejä, isiä, siskoja, veljiä ja lapsia, tuntemattomatkin. Kaikki ovat vastuussa toisistaan, aivan luonnostaan.

Viime viikolla etsin yhtä paikkaa, ja tuntematon tyyppi kadulta käveli mun kanssa lähes kaksi tuntia, jotta löytäisin etsimäni. Tyypillä oli jalka kipeä, mutta hän uskollisesti kyseli ihmisiltä suuntaohjeita ja saattoi mut perille asti, koska niin nyt vaan tehdään.

Asun perheessä, ja talossa tällä hetkellä asuu vain isä ja äiti. Molemmat esittelivät mut tyttärenään alusta asti, ja kutsun heitä isäksi ja äidiksi. Yhtenä iltana mentiin markkinoille äidin, Codoun, kanssa. Odotettiin ulkona bussia, kun Codou alkoi puhua vihaisen kuuloisesti wolofiksi jollekin meidän takana istuvalle miehelle. Wolofin ja ranskan sekoituksesta ymmärsin, että hän sanoi, että tuo ei ole hyväksyttävää, nyt puhutaan hänen tyttärestään. Tajusin, että mies oli hihkaissut jotain rivouksia muhun liittyen. Codou oli selvästi aidosti vihainen, jonka huomasin viimeistään käsien tärinästä. Tilanne meni ohi, ja jatkettiin matkaa puhumatta aiheesta sen enempää.

Olen ollut täällä tosiaan vain sen vaivaisen kuukauden. Nyt mulla on jo ihmisiä, jotka välittää niin paljon, että ne on valmiita puolustamaan mua ja tekemään kaikkensa, ettei kukaan tee mulle mitään pahaa. Perheen isä, äiti, poikaystävä ja kaverit muistuttelevat mua usein, etten vaan mene niille tietyille vaarallisille kaduille, en juo avatuista pulloista enkä syö sandwichia tietyn korttelin kulmilla. Välillä tulee sellainen olo, että saarnoja ja ohjeita tulee enemmän kuin lapsena, vaikka olen jo aikuinen. Mutta usein vastaukseni saarnoihin on vain liikuttunut, typerä hymy. Teranga on jakamista ja toisista huolehtimista. Mulla on yhtäkkiä täällä maailman toisella puolella perhe, joka huolehtii. Onhan se aika kivaa. Vaikka sitten joutuisin lupaamaan, että viime lauantai oli sitten ainoa kerta, kun tanssin aamuyöllä vilkkaan autotien keskellä lampputolpan ympäri. Tai jos vielä kuitenkin tanssin, niin koitan olla herättämättä niin paljon huomiota, että poliisi tulee kiskomaan mut takaisin tien reunaan (hups).