Kohta olenkin tulossa takaisin Suomeen, niin kuin voi arvata,
nyt pelottaa enemmän kuin tänne tullessa. Tässä viimeisiä pohdintojani tästä
maasta, ennen muutaman päivän päässä siintävää kotiin lähtöä.
Senegalissa oloni on alusta asti ollut takkuista. Syvä
yhteisöllisyys imaisee mukaansa, ja ahdistaakin välillä, paljon. Mikään kokemus ei ole ikinä muuttanut minua
ja omaa ajattelumaailmaani näin paljon. Tämä on ollut kirkkaasti rankin matkani
tähän mennessä.
Olen välillä hukannut itseni, koska ihmiset harvoin täällä
ovat muutenkaan kovin näkyvästi omia itsejään. Yhteisön paine määrää tietyt tiukat
käyttäytymissäännöt, ja rajoittaa ihmisten itseilmaisua ja ylipäätään halukkuutta ilmaista
itseään tai avautua muille. Käytössääntöjä ja normeja on tietysti kaikkialla
muuallakin maailmassa, mutta täällä suuren suvun perinteet rajoittavat
tasapuolisesti kaikkia, jopa esimerkiksi urbaaneja ja moderneja opiskelijoita.
Kaupungissa asuvillakin kun on lähes kaikilla perhettä ja sukua kaupungin
ulkopuolella. Minulla ei ole yhtään ihmissuhdetta Suomessa, jossa jotain
tiettyä asiaa tarvitsisi salailla. Tietysti omista syvimmistä kipupisteistä avautuu
vain tietyille valituille ihmisille. Mutta ei ole mitään sellaista päivittäistä
asiaa, jota pitäisin koko ajan aktiivisesti salassa. Täällä vanhemmat ja vanhempien ikäiset
sukulaiset usein ovat tietämättömiä suurimmasta osasta nuorempien elämää.
Senegalissa ollessani olen löytänyt positiivisen puolen
suomalaisesta kulttuurista, rehellisyyden. Senegalissa näennäisesti hyvät
välit, harmonia, ja yhteisöllisyys jokaisessa ihmissuhteessa ovat tärkeitä. Jopa
niin tärkeitä, että usein on parempi valehdella. Tyttö- ja poikaystävätkin
piilotetaan vanhemmilta naimisiinmenoon asti, vaikka olisi itse jo lähes
kolmekymppinen aikuinen ihminen. On parempi hieman väännellä totuutta, kuin
kertoa negatiivinen tai perinteistä yhteisöllisyyttä rikkova asia suoraan. Jos
joku tietty tapaaminen ei sovi, sitä ei sanota. Saatetaan ilmoitella, että
tulen myöhemmin, kunnes myöhemmin ei ikinä tule. Parempi sanoa kyllä, vaikka
ajattelisi ei. Mutta jos senegalilaiselle
sanoo, että tämä valehteli, sitä ei ikinä tunnusteta. Valehtelua ei ajatella
valehteluna, vaan se on kulttuurisidonnainen tapa olla kohtelias.
Eräs eurooppalainen ystäväni asui isäntäperheessä. Perheen
äiti hehkutti, että hänen kotiapulaisensa on hänelle rakas, kuin oma tytär.
Kahden viikon päästä tälle ”tyttärelle” annettiin potkut.
”Minä rakastan sinua” on lause, jonka voi sanoa viiden
minuutin tuttavuuden jälkeen.
Olen ymmärtänyt täällä, että kotoa Suomesta tuttu rehellisyys
ei ole vain valehtelun vastakohta. Rehellisyys on sitä, että sanoo mitä
ajattelee, ei sitä, mitä muut haluavat kuulla. Muiden miellyttäminen ei ole
kaikkein tärkein arvo, vaan aitoutta ja muiden persoonallisuutta arvostetaan.
Rehellisyys on sitä, että kun ihmisiin tutustutaan, alkuoletus on aina se, että
tämä ihminen puhuu luonnollisesti totta. Ihmisiä ei hehkuteta rakkaiksi
veljiksi ja siskoiksi, vaikka he olisivat vain tuttuja, jotka voi dumpata
roskikseen seuraavassa tien mutkassa. Kun Senegalissa kerron rehellisesti, mitä
ajattelen naimisiinmenosta tai että olen uskonnoton, ihmiset ovat kauhuissaan
ja yrittävät muuttaa ajattelumaailmaani. Jos olen väsynyt väittelemään ja sanon
olevani naimisissa ja uskonnollinen, ihmiset ovat usein hyvin tyytyväisiä.
Yhteisöllisyys minimoi yksityisyyden ja oikeuden omata vastakkaisia
mielipiteitä.
Toisaalta harmonisuuden tavoittelu on hienoa. Vaikka olisi
riidoissa jonkun kanssa, normaalit kättelyt ja tervehdykset hoidetaan aina
tavallisesti. Kukaan ei välttämättä edes huomaa, että jotkut ovat riidoissa
keskenään. Selän takana ei puida toisten sanomisia. Ajatellaan, että elämä on
liian lyhyt liialliseen asioiden puimiseen ja oman kiukkunsa levittämiseen.
Ehkä sitten parin viikon päästä ollaan taas väleissä: vaikkei asiasta
puhuttaisi, kohta se kuitenkin taas unohtuu ja hyvät asiat muistuvat mieleen.
Ihmisten välit, ystävyydet, sukulaisuudet ja tuttavuudet eivät ole mikään
puimisen arvoinen juttu. Vaikka jonkin ihmisen persoona ei miellyttäisi, kyllä
sen kanssa voi viettää aikaa, ja näyttää siltä että viihtyy. Tämä puoli
senegalilaisissa ihmissuhteissa on hieno, toiset ihmiset eivät ole mikään
tavallisuudesta poikkea stressin arvoinen juttu, mitä ne usein tuntuvat olevan
Suomessa. Esimerkiksi ihmissuhteiden loputon ongelmakeskeinen vatvominen
kavereiden kesken Suomessa väsyttää välillä.
Suomessa ihmiset ovat melko sulkeutuneita, eivätkä juurikaan
juttele tuntemattomille, toisin kuin Senegalissa. Mutta kun ihmisiin tutustuu,
heidän lähelleen pääsee aidommin. Puhe ei täyty kohteliaisuuksista ja small
talkista, vaan yleensä sanotaan se, mitä ajatellaan. Kohteliaisuus ja höpöttely
on kivaa, mutta ei silloin, jos ihmissuhteet jäävät ainoastaan sille tasolle.
Täältä tullaan siis Suomi ja Turku, katsotaan millainen
kulttuurishokki tulee tällä kertaa!
