Yliopistoa ja ihanaa arkea

 

 

Bodabodalla on mukavaa!

Aamupala ravintolassa, chapatia ja kananmunia.

Asiat toimivat täällä niin eri tavalla kuin Turussa olen yliopistolla tottunut, sen tiesin jo etukäteen. Olen itseasiassa tyytyväinen, että kärsivällisyyteni joutuu koetukselle: kaikki-heti-nyt -asenne muuttuu väkisinkin, ja sehän on ainoastaan hyvä asia. Kerron havainnollistavan esimerkin eräästä päivästä yliopistolla:


Heräsin aamulla aikaisin ja lähdin yliopistolle takoituksenani rekisteröityä Makereren opiskelijaksi ja selvittää kurssien aikataulut. Soitin etukäteen parille kontaktihenkilölle kysyen neuvoa, mistä aloittaa. Aluksi menin oman tiedekuntani toimistoon 1 kysymään, missä nämä asiani voisin hoitaa ja ovatko aikataulut valmiita. Vastauksia ei oikein tullut, mutta päädyin jutustelemaan keski-ikäisen herran kanssa siitä, miten raikas ilma lake bunyonuilla on ja mitkä baarit ovat Kampalan parhaita. Sain kuitenkin vinkin mennä kysymään toimistosta 2 lisätietoja. Toimistosta 2 sain alkuperäisen hyväksymiskirjeeni ja henkilö jonka tapasin oli oikeasti se, joka tekee kurssien aikataulut. Tohtori neuvoi minulle rekisteröintitoimiston, ja menin jonottamaan kyseiselle toimistolle 3. Tällä toimistolla selitin asiani, ja tiedekunnan dekaani kertoi, että tarvitsen paperin x ja y ensin, ennenkuin tulen hänen vastaanotolleen. Sitä ennen minun piti mennä koputtamaan toimistolle 4 ja tulostamaan opintosuoritusotteeni kahtena kopiona. Takaisin toimistolla 3 dekaani neuvoi minut toiselle rakennukselle hakemaan lisää joitakin täytettäviä papereita. En löytänyt toimistoa, joten kysyin neuvoa yhdestä toimistosta a. He neuvoivat minut toimistolle b, joka oli väärä. Toimistolla b tiedettiin, että etsin toimistoa c. Toimistolla c selitin, että dekaani oli pyytänyt minua hakemaa paperit x ja y. Siellä kuitenkin sanottiin, että en tarvitse näitä papereita, mutta minun pitää selvittää, tarvitseeko sittenkin maksaa yliopistolle rekisteröintimaksuja, vaikkei lukukausimaksuja tarvitsekaan. He pyysivät menemään dekaanin vastaanotolle kysymään tätä. Siinä sitten tallustelin ylämäkeä taas tiedekunnalle, ja menin takaisin dekaanin toimistolle. Dekaani antoi minulle ohjeet, kuinka maksaa maksut. En siis voinut rekisteröityä ennen maksujen maksamista. Minun pitäisi mennä ensin pankkiautomaatille, sitten pankkiin käteisen kanssa ja täyttää erinäisiä lappuja, joista selviää, että maksu on maksettu. Menin takaisin senaattirakennukseen toimistolle, ja selvisi, etten voi edes aloittaa rekisteröintiprosessia koska kurssieni aikataulut eivät ole vielä valmiita. He neuvoivat, että kun aikataulut ovat tulleet, minun täytyy viedä paperi x toimistoon ö ja paperi y toimistoon ä. Tämän jälkeen vasta kolmas paperi dekaanille. Dekaani taas neuvoi päinvastoin. Päivän lopussa juostessani ylösalas toimistosta toimistoon pääni oli niin sekaisin etten tiennyt enää mistään papereista mitään eikä rekisteöintiprosessi ollut edes alkanut. Neljä tuntia tosin kului mukavasti!

Vielä ei ole mitään tietoa siitä, mikä päivä opiskelut alkavat. Professori neuvoi minua menemään joka päivä yliopistolle tarkistamaan, onko joku tulossa pitämään luentoa vai ei. Olen ihmisoikeuksien maisteriohjelmassa, joten luentoni ovat maanantaista perjantaihin, päivittäin klo 17-20. Osallistuin tällä viikolla vapaa-ehtoisesti erääseen maisteriohjelman seminaariin. Seminaarin pitivät kaksi vierailevaa kansainvälistä filosofian professoria, ja aiheena oli Responding to global poverty. Seminaari kesti seitsemän tuntia, ja oli aivan mahtava. Yleisönä oli noin pari kymmentä opiskelijaa, juuri sopivan vähän, että syntyi hyvin vilkasta akateemista keskustelua. Sain itsekin sanottua näkemyksiäni eräästä Peter Singersin teoriasta. Sain päivästä irti aivan valtavasti, ja huomasin, miten paljon olen halunnut taas yliopistolle, vaikka lomailu onkin ollut rentouttavaa. Oli hyvä tajuta käytännön keskustelun kautta, kuinka kaikki omat näkemykset ovat länsimaisesta perspektiivistä, eikä välttämättä sen enempää oikeita. Oli hienoa kuulla ja oppia paikallisten opiskelijoiden näkökulmia, sillä ne olivat paikoin täysin vastakkaisia. Senhän takia tänne on tultu, oppimaan näkökulmia mitä ei millään voi oppia muuten kuin tulemalla tänne ja sisäistämällä muiden näkökulmia. Ja sain taas vahvistusta sille, että tämä on niin mun juttu kuin vain voi olla: haluan suuntautua opiskeluissa vielä enemmän kehitysmaihin ja globaalille tasolle. En malta odottaa, että luennot alkaa! Ainiin, paikallisen kielen oppimisen lisäksi (eräs kaveri opettaa mulle hostellilla lugandaa) osallistun varmaan kahden kuukauden mittaiselle swahilin peruskurssille muiden vaihtareiden kanssa. En malta odottaa myöskään sitä! 


Arkeen täällä Kampalassa on jo muodostunut paljon kotoisia rutiineja. Aamulla viiden aikaan herää aina tuttuun kukonlauluun ja kirkon kutsulauluihin, ja nukahtaa uudestaan muutamaksi tunniksi. Aamupalaksi syön melkein päivittäin leipää, jonka päälle ostan slummin tutulta naiselta avokadoa, ja päälle hieman suolaa ja pippuria. Vaihtoehtoisesti ostetaan tyttöjen kanssa suuri anananas ja haetaan jukurttia lähikaupasta. Joinakin aamuina pari banaania toimii hyvin. Ei olla vielä tehty ruokaa täällä itse kertaakaan, hostellin keittiö on aikalailla olematon. Pitäisi ostaa ensin liesi.. Käytännössä syömme siis ulkona vähintään kaksi kertaa päivässä ravintolassa. Vaikka se onkin kalliimpaa kuin itse tehty ruoka, on siihen kyllä paikallisella hintatasolla varaakin. Tyypillinen lounas, papuja, riisiä ja matokea, maksaa noin euron, maksimissaan kaksi. Annokset ovat niin isoja, että usein syömme niitä puoliksi muiden kanssa. Illallisella maksetaan usein noin 3-4 euroa juomineen, joskus satunnaisesti hienoissa ja kalliissa paikoissa 8 euroa, joka on jo aika maksimi.  Syödään päivittäin chapatia, joka on maailman parasta paikallista välipalaa. Kyseessä on ohut rieskamainen leipä, jota saa ostettua halvalla kadulta lämpimänä, useimmiten iltapalaksi. Vaihtoehtona on myös rolex, chapatiin kääritty munakas. Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin herkullista!

Ollaan tottuneita liikkumaan täällä bodabodilla, matatatuilla (minipakettiautot jotka kulkevat bussireitinomaisesti vakioteitä) ja joskus yksityisillä takseilla. Olo on täällä Wandegayan kaupunginosassa jo hyvin turvallinen, koska ollaan tottuneita liikkumaan ja tiedetään miten toimia missäkin tilanteissa. Baareissa käydään edelleen noin joka toinen päivä, jotenkin vaan tulee helposti jatkettua illalliselta johonkin! Ei nyt mitenkään ihan hullua biletystä, mutta muutamille, ja joskus ihan parille. Ja Suomessa vielä mietin, että täällä menee puoli vuotta sitten todella rauhallisesti. Mutta jos ne luennot joskus alkaa, niin ehkä sitten ei ole aikaa. Vaikka kyllä varmasti on :D.