Muzunguna Ugandassa

Kun täällä ei mitään niin uutta tapahdu, niin päätin omistaa tämänkertaisen tekstin aiheelle, joka näkyy täällä Kampalan arjessa päivittäin. Täällä, kuten muuallakin Afrikassa, huudellaan ja puhutellaan "muzungu" -nimellä valkoihoisia joka puolella. Sanaa kuulee huudeltavan päivittäin niin paljon, ettei siihen enää niin edes kiinnitä huomiota. Lapset juoksevat iloisina vastaan nimeä huudellen, kaupan täti ja tuntematon kadulla huutelee nimitystä pitkin päivää.

Aluksi se, että ihonväriin kiinnitetään niin paljon huomiota, oli todella vaivaannuttavaa. Ei oikein tiennyt miten asiaan suhtautuisi. Suomessa kun ihmisten ihonväri ei vain ole sopiva puheenaihe, ja siihen usein liittyy jotakin negatiivista. Oli vaikea ymmärtää, että paikalliset eivät tarkoita sillä mitään pahaa, päinvastoin. Se on tapa tervehtiä iloisesti ja korostaa, että olet erilainen. Erilaisuus on siis jeejee! "Muzungu" on tavallaan paikallisten tapa toivottaa hyvää päivää, huutelun mukana tulee useimmiten leveä hymy.

Muzunguna olet joillekin paikallisille statussymboli. Jos näyttäytyy jossakin muzungun kanssa, saa arvostusta. Tämän vuoksi täällä saa ihan käsittämättömiä etuoikeuksia, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan etukäteen. Paikalliset kovan luokan artistit pyytävät ulos ja on muutenkin helppoa saada isoja verkostoja. Toki myös helposti tulee skeptiseksi, valitettavasti. Ikinä ei voi olla täysin varma, haluaako joku todella tutustua sinuun vai hyötyä sinusta jollain tavalla. Rahan lisäksi täällä on laajalti tiedossa, että muzungut ovat niin sanotusti seksuaalisesti aktiivisia avioliiton ulkopuolella. Tällaisten ennakkoluulojen johdattelema negatiivisuus ei ole kuitenkaan järkevää, itse olen huomannut että mielummin olen positiivinen ja joissakin harvoissa tapauksissa petyn, kaikki eivät kuitenkaan läheskään omaa minkäänlaisia taka-ajatuksia. Suurin osa ihmisistä on aidosti kiinnostunut.

Aasinsilta etuoikeuksista erääseen käsittämättömään tilanteeseen:
Human rights -maisteriohjelmasta suurimman osan haaveena on joskus työskennellä YK:lla. Pari viikkoa sitten pääsin tiedekunnan dekaanin ja maisteriohjelman vastaavan kanssa tapaamaan YK:n Ugandan ihmisoikeuskomissaaria tämän toimistolle. Vietimme toimistolla neljästään kaksi tuntia, ja puheenaiheena oli homoseksuaalisuuden kriminalisoivan lakiesityksen vastainen suunnitelma, miten edistää suvaitsevaisuutta Ugandassa. Käytännössä Ugandan suurimman yliopiston ihmisoikeusasiantuntijat ja YK:n komissaari tekivät strategiaa, miten vaikuttaa parlamenttiin ja läänien johtajiin. Kuulin mielenkiintoista keskustelua siitä, miten tämänhetkinen "antihomoseksuaalinen" liikehdintä on osin vastarintaa länsimaita kohtaan: siirtomaa-aikanakin ugandalaisille pakotettiin länsimaiden ideat. Ugandaahan on uhattu kehitysavun leikkauksilla, jos se antaa lakiesityksen mennä läpi. Länsimaiden pakottava ja vaativa asenne vain lisää vastarintaa. YK:n ihmisoikeuskomissaari teki suunnitelmaa, miten saada puolustettuja homoseksuaalien oikeuksia niin, että halu tähän tulee valtion sisältä. Ainoa tapa vaikuttaa nykytilanteeseen on siirtää keskustelu kansainväliseltä tasolta kansalliselle tasolle. Helposti sitä kuvittelee, että jokin valtion toimintaan liittyvä tarkoittaa kansalaisten mielipidettä. Ugandassa monet ovat homoseksuaalien oikeuksien takana, mutta täällä oikeuksien puolustaminen ei ole helppoa oman turvallisuudenkin vuoksi. Keskustelu oli pitkä ja mielenkiintoinen, olin todella etuoikeutettu: pöydällä olivat isot ja ajankohtaiset asiat.

Toinen brutaalimpi esimerkki muzungun etuoikeuksista on erään saksalaisen vaihto-opiskelijan tilanne. Fanni joutui muutamia viikkoja sitten Matatu -onnettomuuteen, Matatu on siis pakettiauto, joka on täällä halvin ja yleisin tapa liikkua ja toimii paikallisbussina. Matatu ajoi Jinjaan menevää tietä. Vastaan tuli väärää kaistaa kuorma-auto, jonka kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Matatukuski ei ehtinyt väistää, ja Fanni joutui pahaan kolariin. Hän näki ihmisiä kuolevan samaan autoon, mutta itse menetti vain korvansa. Tyttö ryöstettiin, mutta kun ambulanssi tuli paikalle, hänet vietiin ensimmäisten joukossa sairaalaan. Onnettomuuspaikalle jäi kuulemma paljon pahemmin loukkaantuneita ihmisiä, mutta muzungu otettiin kyytiin. Hänen oletettiin maksavan enemmän, mutta hänet oltiin juuri ryöstetty.

Muzunguna maksaa kaikesta enemmän. Pukeutumisella tai muulla ei ole väliä, ihonväri riittää paikallisille tiedoksi siitä että olet rikas. "Muzungu prices" on yleinen käsite: tinkaamislähtökohdat ovat yleensä aika vaikeat, ainakin jos et ole paikallisen lugandaa puhuvan kaverisi kanssa tinkaamassa. Tottahan se on, että meillä on rahaa paljon enemmän. Suomen köyhä opiskelija saa täällä ostettua vaikka mitä, kun hintataso on niin alhainen. Mutta silti, jos päivän aikana maksat aamupalahedelmistä, lounaasta, iltapalasta ja neljästä bodabodakyydistä tuplahinnan ja sama jatkuu puoli vuotta, tulee se suhteellisen kalliiksi. Rahan ajatteleminen kyseisessä mielessä tuntuu täällä tosin turhalta. Jokaikisen ostoksen kohdalla rahankäytöstä tulee ristiriitainen olo. Suurimman osan reissuista ja muista aktiviteeteista teemme muiden vaihtareiden kesken. Ei siksi, etteikö meillä olisi paljon ugandalaisia ystäviä, vaan koska paikallisilla ei ole samalla tavalla varaa tehdä juttuja. Meille 4 euron edestakainen parin tunnin bussimatka Jinjaan ei ole yhtään mitään, paikallisille se on usein monen päivän palkka.

Rakkaat hostellin vartijamme, Darias, Bonus ja Bone tienaavat kuukaudessa 200 000 shillinkiä, eli 80 dollaria. Hostellin siivoojat, kuten Miriam, tienaa kuukaudessa 100 000 shillinkiä, eli 40 dollaria. Ja kyseessähän on paikallisiin standardeihin verrattuna hieno hostelli ja hyvä työpaikka: vartijat ovat onnekkaita. Ja rahatilanteestaan huolimatta hostellin työntekijät toimivat anteliaasti: Darias jakaa lähes päivittäin ruokansa mun kanssa ja patistaa oikein syömään lautasen tyhjäksi. Joskus, kun menemme vaihtareiden kanssa illalla ulos syömään länsimaiseen ravintolaan, saatan käyttää ruokaani saman verran rahaa kuin mitä Miriam tienaa viikossa. Norjalaiset Mathias ja Dag käyttivät yhdellä ostosreissulla huonekaluihin (ovat vuoden vaihdossa ja tyhjät yksiöt) enemmän rahaa mitä Miriam tienaa vuodessa, n. 500 dollaria. Ja työtunnithan täällä ovat aivan käsittämättömiä. Darias tekee töitä 7 päivää viikossa klo 7-19, työtunteja kertyy siis viikossa 84 ilman yhtään vapaapäivää. Enkä ole ikinä kuullut Dariaksen valittavan mistään työhön liittyvästä, päin vastoin: useimmiten hän kuuntelee ymmärtäväisesti, kun voivottelen jotain yliopistoon liittyviä juttujani. Darias ei ole nähnyt tyttöystäväänsä neljään kuukauteen, koska tämä opiskelee toisessa kaupungissa. Kaupunkiin on vain parin tunnin matka, mutta työtuntien ja rahatilanteen takia on mahdotonta tavata. Hostellin jokapaikanhöylä Paios on ollut hyvä ystäväni heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän opiskelee kauppatieteitä Makereressa, ja käy ilta- ja viikonloppuluennoilla. Paios asuu myös täällä hostellissa ja herää joka aamu kuudelta töihin. Hän on töissä siihen asti että luennot alkavat, jolloin hän menee hostellin bussilla luennolle. Hän tulee takaisin illalla luentojen loputtua klo 22 ja opiskelee ennen nukkumaan menoa. Hänellä ei käytännössä ole vapaa-aikaa, kun hän asuukin hostellissa. Akamwesin kavereiden asenne työhön on aivan käsittämätömän positiivinen työolosuhteisiin verrattuna.