Kulttuurishokkia

Kyllä sitä ehkä jotenkin alitajuisesti arveli, että tulee pitämään Ugandasta ja Itä-Afrikasta. Enhän sinne muuten olisi yhtäkkiä parin kuukauden varoitusajalla lähtenytkään. Mutten olisi ikinä kuvitellut, että Ugandasta tulisi paikka jossa tuntisin oloni enemmän kodiksi mitä olen ikinä Suomessa tuntenut. Sitä on vaikea edes pukea sanoiksi, mutta ei kestänyt kauaakaan kun tajusin että hei, minähän kuulun tänne. Ensimmäistä kertaa oli jatkuvasti sellainen olo, että olen juuri siellä missä pitääkin, eikä millään muulla ole väliä.

Kulttuurishokki on todella mielenkiintoista. Tiesin että siitä tulee varmasti voimakas, ja pelkäsin paluuta enemmän kuin lähtöä aikanaan. Ugandaan lähtöä jännitin innolla, Suomeen paluuta pelkäsin. Mutta kulttuurishokki tuli ja on muuttanut muotoaan koko ajan. Ensimmäisinä päivinä se oli vasten kasvoja iskeviä tilanteita, sekavuutta ja paniikkikohtauksia keskellä katua. Nyt kolmen kuukauden Suomessa olon jälkeen se on jotain paljon syvempää. Se on alakuloisuutta ja toivottomuutta siitä, millaisessa ympäristössä ja millaisten arvojen ympäröimänä nyt olen. Se on sitä, ettei saa hetkeksikään ajatuksia pois Ugandasta, vaikka kuinka yrittäisi. Se on sitä, ettei pysty elämään hetkessä. Ehkä syksy ja kaamos vaikuttavat siihen, että sitä ei voi sivuuttaa. Vaikka ikävöin ihmisiä ja paikkoja, ei kyse ole siitä, ikävä on vain ikävää. Kyse on tunteesta, että en kuulu tänne, että en ole siellä missä minun pitäisi olla.