Paikallista uskontoa ja opiskelijaelämää

Ihmiset puhuvat täällä paljon uskonnosta: täällä paikalliset ovat joko protestantteja, katolisia tai muslimeja. Tunnen myös joitakin anglikaaneja. Joten se, etten kuulu mihinkään uskontokuntaan, on noussut esille monessa keskustelussa. Moni on kertonut, että olen ensimmäinen ihminen jonka he ovat elämässään tavanneet, joka ei kuulu mihinkään uskontoon. Näkemystäni on kauhisteltu ja ihmetelty paljon, ja monet sanovat että minun pitäisi nopeasti valita puoleni, että ei ole normaalia olla uskomatta johonkin. Tässä kohdassa keskustelua olen huomauttanut aina, että uskon moniin asioihin, en vaan satu kannattamaan mitään tiettyä uskontoa. Esimerkkeinä olen sanonut uskomisen itseeni, muihin ihmisiin ja hyviin asioihin maailmassa. Uskontohan on yhdenlainen elämänkatsomus, mutta kaikkien ihmisten elämänkatsomusten ei tarvitse mukautua valmiisiin uskontoihin. Näistä aiheista on syntynyt paljon mielenkiintoisia keskusteluja, ja ollaan opittu vaikka mitä puolin ja toisin :)

Viime sunnuntaina päätimme lähteä käymään paikallisessa kirkossa, koska kaikki ugandalaiset menevät sunnuntaisin kirkkoon. Ajateltiin tehdä siitä perinne, mennä eri uskontokuntien kirkkoihin joka sunnuntai. Olen sitä mieltä, että maan kulttuuria ei voi täysin sisäistää ymmärtämättä sen uskontoa. Ja paras paikka havainnoida uskontoa ja oppia jotain ihmisistä täällä oli tässä tapauksessa sunnuntaikirkko. Kuulostaa ihan sosiologin jutulta! Menimme sunnuntaina protestanttiseen Watuto church -kirkkoon. Ja olipa kokemus! Kirkon ovella oli turvatarkastus, niinkuin kaikkialla täällä melkeinpä. Vaikka edellinen ilta oli venähtänyt ja takana oli kolmen tunnin yöunet, sain kirkossa käynnistä paljon irti. Ensinnäkin, kirkko oli suuri halli, käytännössä konserttisali, jossa oli 4000 ihmistä. Ristiä tai muita kirkollisia symboleja ei näkynyt missään, eikä mikään missään viitannut siihen, että kyseessä olisi kirkollinen tilaisuus eikä konsertti. Päinvastoin, oli alakatsomo ja yläkatsomo, ja valtava lava. Lavalla odotti rummut, kitarat, mikit ja valonheittimet. Lisäksi hallin katosta riippui kaksi suurta screeniä, jossa pyöri mainoksia. Kun kello löi 12, alkoi rokki soida! Paikalla oli koko bändi, ja kaksi suurta kuoroa. Oli ihan käsittämättömän hyvä meininki, ihmiset tanssi ja lauloi, suurilla screeneillä pyöri sanat ja tuntui kuin olisi 4000:n ihmisen karaokessa. Tunnelma oli kaukana suomalaisesta kirkossa käymisestä, täällä ihmiset menevät kirkkoon pitämään hauskaa ja tanssimaan. Ainoa mikä viittasi jotenkin jumalanpalvelukseen, oli laulujen sanat. Nekin olivat tosin hyvin elämänmyönteisiä. Muutaman biisin jälkeen tuli mainoskatko: sali pimeni ja screenillä mainostettiin kirkon nettisivuja ja lastenkerhoa. Lopuksi eräs mies tuli pitämään saarnan. Saarna kesti melkein tunnin, ja äijä hyppi ja juoksi pitkin lavaa ja huusi mikkiin koko ajan. En jaksanut keskittyä yhtään, mitä asiaa hänellä oli: kirkossa oli niin kuuma että meinasin muutenkin väsyneenä nukahtaa penkille. Mutta olipa kokemus! Kesti pari tuntia, ja suurimman osan ajasta olin suu auki, koska oli niin hämmästyttävää havainnoida ihmisiä ja yrittää sisäistää, että on kehitysmaassa kirkossa. Suomalaisessa kirkossa on ugandalaiseen verrattuna apea ja masentava tunnelma, jopa laulut ovat surullisia, eivätkä ihmiset tule kirkkoon juhlimaan ja tanssimaan, vaan istumaan hiljaa pää painuksissa. Vaikka en itse olekaan uskonnollinen, ugandalaisena saattaisin hyvinkin käydä kirkossa. Oli ihan mahtava meininki! Tuntuu, että ymmärrän paikallista kulttuuria koko ajan enemmän. Ja mitä enemmän opin, sitä enemmän rakastun tähän paikalliseen elämänasenteeseen. Länsimaalaisilla olisi niin paljon opittavaa afrikkalaisesta kulttuurista.

Turvatarkastus kirkon sisääkäynnillä

Kirkossa bändi ja kuorot antoivat palaa!

 

Kirkon tuoleilla istuessani mietin, että ainakin tässä tapauksessa kirkko oli kuin ugandalainen kulttuuri pähkinänkuoressa. Ihmiset ovat positiivisia, elämäniloisia ja ystävällisiä. He ottavat kaiken ja kaikki vastaan avoimesti ja elävät hetkessä ilman kiirettä mihinkään. Olen myös tämän reilun kuukauden aikana huomannut, että ihmiset antavat positiivisten tunteidensa näkyä, kertaa sata. Halaukset ja "I love you":t ovat osa arkista kommunikointia. Jos ugandalainen haluaa sanoa pitävänsä sinusta hieman, hän sanoo jotakin tyylillä: "My heart nevar gets tired remembering special people who live in my heart like you". Hedelmäkojun myyjä puhuttelee nimellä "sweerheart" ja kertoo joka kerta pitävänsä minusta kauheasti, kun käyn hakemassa banaaneja. Puolitututkin julistavat rakkauttaan avoimesti, joka on aika hauskaa.


Opiskelut alkoivat maanantaina, luentoja on ollut siis kaksi päivää. Luennot ovat maanantaista perjantaihin klo 17-20, ei siis paha ollenkaan. Varsinkin kun ne näyttävät alkavan vähintään puoli tuntia myöhässä ja päättyvät puoli tuntia ajoissa. Mulla on viisi kurssia, yksi per päivä. Olen siis Human rightsin postgraduate (maisteri) -ohjelmassa. Maanantaisin on "Protection and promotion of human rights in Uganda" ja tiistaisin "International and regional human rights regimes". Maanantain kurssi ei ole luentoja, vaan enemmänkin seminaarimuotoista työskentelyä: yksi ryhmä esittää aiheen joka kerta, toinen opponoi ja kolmas kommentoi ja tekee muistiinpanoja. Aiheet kuulostivat mielenkiintoisilta, ensi viikolla esittävän ryhmän aiheena on "Traditional institutions and mechanisms should be foundational in the attempt to promote human rights in Uganda", ja olen opponointiryhmässä. Maanantain luennolla oli kahdeksan osallistujaa, tänään kymmenen. Mutta yhteensä opiskelijoita ilmeisesti on maisteriohjelmassa yli 20, mutta suurin osa vielä lomailee ja saapuu paikalle myöhemmin. Kyseessä on siis enemmänkin luokka kuin luento, sillä meillä on sama porukka kaikilla maisteriohjelman kursseilla päivittäin. Opiskelijoista noin puolet on naisia ja puolet miehiä. Kaikki jotka olen tavannut, ovat olleet aivan ihania! Olen ainoa vaihtari, joka heidän porukkaansa on tullut maisteriohjelman alettua viime syksynä. Kaikki olivat todella innoissaan tavatessani minut ja kertoessani, että tulen viettämään koko kevään heidän kanssaan. Kaverit jopa väittelivät siitä, kuka saa minut omaan ryhmäänsä maanantain kurssilla! Olin muuten niiin alipukeutunut luokassa. Kaikki maisteriohjelmassa käyvät käytännössä päivätöissä, ja tulevat hienot puvut ja jakkupuvut päällä luokkaan, kun minä laahustan legginseissä ja kesämekossa. Mutta se ei kuulemma haittaa, muut kertoivat kulkevansa itsekin mielellään niin silloin kun käyvät ensin kotona vaihtamassa arkivaatteet.

Olin etukäteen huolissani siitä, että luennot loppuvat kahdeksalta, kun täällä on jo pimeää. Vaikka hostellille ei ole kovin pitkä matka (pari kilometriä), se on mahdoton kulkea mitenkään. Luennothan eivät ole omassa tiedekunnassa: Olen Faculty of Arts:ssa, mutta luennot ovat Faculty of Technology:ssa. Hostellin ilmaiskuljetus kulkee seitsemältä ja yhdeksältä, ja täällä ei pimeällä vaan kävellä mihinkään, se on ihan selvä juttu. Myöskään bodabodaa ei oteta pimeällä, kuskit voivat olla kännissä eivätkä he näe tiessä olevia töyssyjä. Suurin osa sairaaloissa olevista ensiapupotilaista on peräisin bodabodaonnettomuuksista, joten niiden kanssa pitää yrittää minimoida riskit. Taksit ovat kalliita, siinä sitten ovatkin vaihtoehdot. Mutta olin niin onnekas, maisteriohjelmassa kaikki ovat niin aikuisia että suurimmalla osalla on hienot autot! Eräs Lyn ajaa aina kotiinsa Wandegayan läpi, joten olen saanut häneltä kyydin kotiportille asti, ja tulen varmasti saamaan jatkossakin. Tänään opin Lyniltä sen, että Ugandassa lapsi on orpo, jos hänellä ei ole isää, mutta jos äitiä ei ole, lasta ei kutsuta orvoksi. Ugandalaisilla standardeilla olen siis orpo! Ja kuulemma vielä pahimman luokan orpo, kun isäni on kuollut niin varhaisessa vaiheessa. Ugandassa tällaisessa tilanteessa ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tämä oli taas niistä monista kerroista, kun olen miettinyt, miten onnekas oikein olen. Jos täällä käy huono tuuri, ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Suurin rooli elämän kulun kannalta on tuurilla. Vaikka tekisi kaiken oikein ja tekisi töitä yötä päivää viikon ympäri, ei välttämättä ikinä pääse pois slummista. Suomessa kaikki on kiinni itsestä ja kuka tahansa pystyy mihin vaan niin halutessaan. Ja ihan todella, samanlaisia ylitsepääsemättömiä esteitä ei siellä ole olemassakaan. Ehkä se onkin tämän paikallisen positiivisen elämänasenteen taustalla: kun mihinkään muuhun ei voi vaikuttaa, on olemassa oma asenne.