"Eikö sua pelota matkustaa Intiassa yksin vaaleana naisena?"

Olen menossa 70-tuntisella laivalla Port Blairista Chennaihin. Kamish, eilisestä tuttu riksakuski on jättänyt hetkeksi työnsä, ja on menossa Chennaihin perheensä luo samalla paatilla. Jutustellaan satamakadulla ennen laivaan pääsyä. Ihmiset hymyilevät, kun juon kaksi chaita. Yksi oli liian pieni.

Muut (sadat) matkustajat katselevat uteliaasti, kun näkevät minut terminaalissa. Yhden puolalaisen pariskunnan lisäksi olen ainoa ei-intialainen koko laivassa. Sanon jollekin "namaste".

Löydän hyttini, ja asetan tavarat sängylle. Hetken päästä Kamish kurkkaa ovesta, ja kertoo kävelleensä ympäriinsä etsien minulle hyttiä, jossa on muitakin naisia. On kuulemma parempi niin. Uskon tietävämpää, ja kävelen Kamishin perässä toiseen hyttiin. Vastassa odottaa kolme leveää hymyä: kaksi nunnalta näyttävää naista ja iäkäs mies.

Valitaan minulle sänky, ja istahdetaan juttelemaan. Selviää, että naiset, Jessica ja Kripa, ovat katolisia äiti Theresan seuraajia. Kun he kertovat tämän, tunnistankin sinivalkoisen asun äiti Theresan kuvista. Wau! Pohditaan elämää Intiassa, ja Kripa sanoo pitävänsä Andamaaneista.
"Peace, peace. No fighting or arguing. That's life.", hän korostaa.

Käväisen ulkona laivan kannella, ja palaan takaisin hyttiin.
"Lunch? Lunch?", kysyvät vanhempi pappa ja nuorempi hyttiin muuttanut mies.
"No lunch",  vastaan. Harmitellaan. HUOH.

Ollaan lähdetty satamasta aamuseitsemältä, ja seuraava ateria on vasta kuuden jälkeen illalla. Mietin, kuinka olisikin pitänyt syödä aamupalaa, eikä vain hörppiä chaita aamulla.

Jessica nauraa, koska en ole buddhalainen, mutta käytän silti buddha-amulettia. Nuorempi mies tarjoaa minulle omenan, eikä suostu ottamaan vastaan tarjoamiani keksejä.

Toinen nunna, Kripa, on kuubalainen ja on hiljattain saanut siirron Intiaan. Kysyn, mitä hän pitää matkustamisesta ja nauttiiko reissustaan.
"It's ok because it's like this. It's not about if i like it or not. If I want to be a nun I have to sacrefice a lot."

Nunnat tapasivat juuri ennen laivaan tuloaan, eivätkä tiedä, tapaavatko enää.
"Maybe this is the first and last time I see her. You never know with our kind of life!" Jessica nauraa.

Kripa haluaa lukea Lonely Planetiani. Hän katselee hieman skeptisenä osiota äiti Theresasta ja Kalkutasta: ei kuulemma ole tarpeeksi informatiivinen. Hän kysyy, onko minulla raamattu mukana matkalla. Ajattelin, että Lonely Planethan on reissaajan raamattu (:>). Vastaan kieltävästi.

-

Tapasin laivan yläkannella Rajatin, 21-vuotiaan insinööriopiskelijan. Hän on kotoisin Andamaaneilta, ja opiskelee Chennaissa. Puhutaan kasvissyönnistä. Rajat sanoo:

"Look at an elephant. It's big and strong, but still wise and calm.
Elephant is vegetarian.
Then look at a lion. It's fast and goes with the impulse. It hunts and kills other animals, showing no mercy.
Lion eats meat.
Which one you'd rather be?"

Hyvä pointti Rajatilla.

-

Hima ja Greti ovat nuoria naisia, kotoisin Bengalurusta. He ovat ystävystyneet jo lapsena, ja lähtevät kerran vuodessa yhdessä reissuun toimistotyön kiireiden keskeltä. Istutaan laivan kannella, ja tytöt pyytävät arvaamaan, miten monta valokuvaa he ottivat yhteensä 2 viikon reissullaan Andamaaneilla. Arvasin, että 200.
"More, more!" hihkaisee Hima. 400?
"Nope. 4800. Too much work for the hands!"
Nauretaan. Kohta mennään illalliselle.

-

Ennen Intiaan tuloani kuulin enimmäkseen varoitteluja, kauhutarinoita ja huolehtivia kysymyksiä. Jutut voivat pohjautua oikeisiin tapahtumiin, mutta elämä täällä on ihan yhtä tavallista kuin missä päin tahansa. Uutiset ovat uutisia, vain ja ainoastaan koska ne ovat poikkeuksia.

Niin kaunis maailma!

Ei huolia, kaikki on paremmin kuin hyvin <3 br="">

Andamaaneilla opittua

Joulukuun kotini oli Andamaaneilla, ja opin rannan ja riippumaton lomassa vaikka mitä. Enimmäkseen Israelista ja kookoksista:


-miten käydä kookosvarkaissa (eli kiivetä korkeisiin palmuihin)
-Henna on intialainen nimi
-Tel Aviv on liberaali kaupunki täynnä mielenkiintoisia juttuja

-miten sita skootterin torvea oikein soitetaan: aina kun ajaessa näkee lähettyvillä (tai kaukana 
horisontissa) toisen kulkuneuvon, ihmisen tai eläimen.. tai ennen kuin missään on ketään, varmuuden vuoksi: jos joku ilmestyy jostain, niin tietääpä ainakin, että täällä ollaan

-miten avata kookospähkinä pienellä leathermanilla sahaten
-israelilainen ruoka on taivaallista: hummusta ja tahinia omnom!
-miten mahtava keksintö riippumatto on
-millaista on olla intialainen joogaopettaja Andamaaneilla (=frisbee ja biitsi)
-miten veistää kulho kookospähkinästä
-kuinka hidas elämä imaisee mukaansa siinä missä kiirekin: lopputulos on vain eri
-miten vietetään juutalainen sapattipäivä, ja miten toimia 'sapattiorjana'
-miten kaikki on paremmin, kun kävelee paljain jaloin
-koirat tekee paratiisin
-kavereiden tatuoiminen henna-värillä
-miten kookosvesi maistuu aina erilaiselta

-miltä tuntuu elämä auringon mukaan: kun näkee auringon nousun ja laskun, päivä tuntuu täydeltä ja tarkoituksenmukaiselta

-millaista on olla nuori vihervasemmistolainen nyky-Israelissa
-miten vaarallisia kookospalmut voi olla: 5 ihmistä kuolee Andamaaneilla vuosittain kookospähkinän osuessa päähän
-miten matkia kanaa katu-uskottavasti
-kuinka hauskaa on sanoa hepreaksi "huomenta sisko" tuntemattomalle israelilaiselle
-miten kannattaa asettaa kätensä parhaiten päänsä yläpuolelle, jotta suojautuisi romahtelevilta kookosilta
-pään heilutus intialaisittain (sama liike voi olla kyllä, ei, ehkä, joskus, harmittaa, on kivaa jne.)

-kuinka koiran elämä Andamaaneilla on niin erilaista Suomeen verrattuna (ja nämäkin wuffet on onnekkaita muuhun maailmaan nähden)
-> rakkaiksi tulleet pienet koiranpennut, joilta näkyy kylkiluut, ja muut pennut, jotka yrittävät           pelastaa kuolemaa tekevän ja luurangolta näyttävän veljensä (emo ja pari pentua kuoli rotanmyrkkyyn)
-> koirien ja paikallisten välinen sota: ritsoja, keppejä, myrkkyjä
Samat koirat nukkui mun sylissä illalla.

-kuinka asettaa tuolit rinkiin illalla kookospalmujen väliin, ei suoraan alle, ettei tule osumaa
-miten hyvältä tuntuu jakaa kaikki muiden kanssa arjessa: skootterit, ruuat, joogamatot ja kengätkin what's mine is yours
-millaista on olla intialainen tuore aviopari honeymoonilla, kun kyseessä on järjestetty avioliitto (paljon hiljaisia illallisia)
-on sittenkin mahdollista, että jamming sessionissa on liikaa instrumentteja
-miten kookospähkinä kuulostaa vähintäänkin pommilta osuessaan rantamajan peltikattoon
-miten kauniita ihmiset on, kaikin tavoin. kun sen näkee, maailma on aina uusi ja ihmeellinen


Rakastan Andamaaneja. Jumituin yllättäen yhdelle rannalle koko kuukaudeksi. Ilman turhia suunnitelmia voi keskittyä olemaan onnellinen.

Paratiiseja

Olen kirjoittelemassa parhaillaan Andamaaneilla, kaukana mantereista ja kaupungeista keskellä valtamerta. En varmaankaan ole aiemmin ollut missään yhtä rentoutunut. Manner-Intiasta Andamaaneille on pitkä matka, joten suurin osa turisteista tulee reontoutumaan moneksi viikoksi kerrallaan. Reilun viikon jälkeen en ole ottanut yhtään kuvia, käyttänyt somea tai oikeastaan tehnyt paljon muutakaan.

(kuvia googlesta, here I am:

https://www.google.co.in/search?q=havelock+island&biw=1366&bih=643&noj=1&stick=H4sIAAAAAAAAAGOovnz8BQMDgzYHsxC7fq6-QXFJsRIniGFqmV2epSXsWZyTmJfiXpRfWhCSD-Esrer8dMyt8sXvNe9er95Z8Dluwoq9ACrnk1dIAAAA&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=heiHVPmtB9Ht8AXyw4KYAg&ved=0CAgQ_AUoAQ

Andamaanit eroaa tavallisesta rantalomailusta, sillä ihmisiä on vain tietty porukka, joka pysyy samana pitkään ja hetken päästa kaikki tuntee kaikki. Yhteisöllisyys reppureissaajien kesken tuntuu merkitykselliseltä. Pelkkä oleminen samassa paikassa tuntuu siltä, että kaikilla on jotain yhteistä keskenään.  Yhteisiä tutuntuttuja toiselta puolen maailmaa löytyy helposti, ja sitä huomaa miten pieni maailma on. Pienten ympyröiden rutiineista vapaita kiertelijöitä ei lopulta olekaan niin paljon.

Yksin reissaaminen on kaikkea muuta kuin yksinäistä: tarvitsen omaa tilaa jopa enemmän kuin normaalisti, koska ihmisiin tutustuu niin helposti kaikkialla. Vetäydyn lukemaan palmujen alle riippumattoon, jonka jälkeen jaksaa taas olla sosiaalinen. 

Ymmärsin reissu-yhteisöllisyyden merkityksen, kun muutama päivä sitten kaaduin vuokratulla skootterillani. Pitkin päivää tuttuja tuli kyselemään vointia ja tarjoamaan apua. Sain kaatuessani vain muutaman haavan ja mustelman, ei siis mitään vakavampaa. 

Tajusin, että näinkin kaukana tutusta ympäristöstä ei tunnu yksinäiseltä, kun huolehditaan toisistamme. Kun netti on olematon ja bileitäkään ei oikein löydy, keskittyy lähinnä olemaan muiden kanssa. Yhtenä päivänä tapasin uidessa belgialaisen tytön, ja muutaman sanan jälkeen päätettiin muuttaa samaan rantamajaan ja puolittaa kulut. 

Täällä paratiisissa ollessani aloin lukea intialaisen ajattelijan Oshon kirjaa lapsista. Hänen mukaansa paratiisi on jokaisessa ihmisessä tämän syntyessä. Lapsuudessa jokaisella on kokemus kaiken ihmeellisyydestä, totuudesta, kauneudesta, elämästä ja yllätyksellisyydestä.

Kun ihminen etsii oman elämänsä paratiisia, on haussa se tunne, millaista on olla lapsi. Pieni lapsi on viaton, ei tiedon pilaama. Hän ei tiedä asioita, mutta on silti herkkä ja tietoinen kaikesta ympärillään olevasta. Hän haluaa tutustua kaikkeen ja saada kaiken itselleen, ennenkuin hänelle jossain vaiheessa selviää että aikuisten luomassa maailmassa kaikki on kaupan.

Oshon mukaan suurimmassa osassa ihmisiä tämä lapsen äly, luovuus, leikkisyys ja viattomuus kuolee, kun meistä pienestä asti kasvatetaan jotain, mitä yhteiskunnassa pidetään oikeana ja hyväksyttävänä. Elintapamme ovat kaukana täydellisestä, ja pakotamme lapset seuraamaan samoja jälkiä. Olemme aikuisina tietoisia omasta älykkyydestämme, mutta lapsen äly on puhdasta, ei opittua.

Täällä paratiisissa on hyvä miettiä, etsiä ja kyseenalaistaa omaa paratiisiaan.

"Life should be, each moment, a precious creativity. What you create does not matter - it may be just sand castles on the seashore, but whatever you do should come out of your playfullness and joy."

"Everything is beautiful but beautiful is not everything"

Olen nyt ollut reissussa reilun kuukauden, ja pienen Euroopan kiertueen jälkeen ollut jonkin aikaa Nepalissa. Tämä pidempi matka eroaa aiemmistani siinä, ettei päätarkoituksena opiskelu tai harjoittelu. Lähdin vain kiertelemään päämäärättömästi. Päivistä puuttuu siis rutiinit, tai ne pitää koittaa rakentaa erikseen matkan varrella jos tarve vaatii.

Vaeltaessani Annapurnan vuoristossa Himalajan nurkilla tapasin amerikkalaisen pojan, joka kirjoitti vaellusblogia reissustaan isänsä kanssa. Eräässä tekstissä hän kertoi nähneensä paikallisen bussin seinässä mietelauseen: everything is beautiful, but beautiful is not everything. Tämän pohjalta hän pohti näkemäänsä ja kokemaansa reitin varrella. Hän oli huomannut jotain tämän tapaista paikallisten asenteessa ympäröivään kauniiseen luontoon ja toisaalta myönteisessä suhtautumisessa turisteja kohtaan. Myös Kathmandun hälinän ja saasteiden keskeltä löytynyt kauneus ja jokapäiväisen elämän rytmi tuntui jotenkin kiteytyvän tuohon tiettyyn lauseeseen.

Pojan juttujen pohjalta aloin miettiä omaa seikkailuani. Joskus yksinkertaisetkin quotet saa ajatukset lentelemään.

Tänään mulla oli huono aamupäivä. Oli tarkoitus herätä Annapurnalla katsomaan auringon nousua ja lähteä aamuviideltä jyrkälle tunnin vaellukselle viereisen vuoren laelle. Majapaikkani, pienen teehuoneen makkari, oli jäätävän kylmä. Palelin koko yön, naapurihuoneen kiinalainen turisti oksensi kovaäänisesti pari tuntia ja koko talon herätyskellot pirisivät aamukolmen jälkeen. Pohkeet hapoilla kipusin jyrkkää rinnettä aamuyön pimeässä ylöspäin. Korkeuserot potkaisivat vahvasti, ja hengitys tuntui vaikealta. Matkan varrella ja vuoren laella maisemat olivat käsittämättömän upeita. Niistä nauttiminen ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa kuin yleensä.

Kun reppureissailee, tapaa hienoja ihmisiä, näkee henkeä salpaavia maisemia ja mielenkiintoisia kaupunkeja. Jokainen päivä on niin kaunis, uusi ja erilainen, että on joskus vaikeaa antaa itselleen lupa olla väsynyt ja kärttyinen, ja vaan levätä ja antaa olla.

Myöhemmin päivällä otin MP3-soittimeni, aloin kuunnella piristäviä biisejä ja laulaa niitä täysillä vuoristokylän polun portailla. Ohikulkijat näyttivät tulevan hyvälle tuulelle, ja se tarttui helposti.

Piti lähteä jatkamaan matkaa seuraavaan kylään, mutta päätettiin vaelluskaverini kanssa jäädä vielä päiväksi lepäilemään ja keräämään voimia.

Sellaista opin tänään.. Everything is beautiful but beautiful is not everything. Myös silloin kun lähtee tutkimaan kaikkea mahtavaa ja odottaa kaikelta paljon ja enemmän. Yritän jatkaa matkaa chillaillen :)

Tarinoita tien päältä

Liftasin tänä kesänä ensimmäistä kertaa ikinä Suomessa, ja kokemukset olivat aivan mahtavia. Tämän jälkeen en oikeastaan usko että Euroopassa liikkuessa löytyisi yhtä mielenkiintoista tapaa liikkua paikasta toiseen. En ole pelännyt sekuntiakaan, eikä siihen ole ollut tarvetta. Pahaa tahtoviin ihmisiin voi törmätä missä vain ja milloin vain, enkä usko että riski on yhtään sen suurempi liftaamalla kuin muussakaan elämässä. Jos aina miettii, miten jossain on joku joka haluaa tehdä pahaa, on aika vaikeaa tehdä ylipäänsä yhtään mitään.


Olen tavannut kesän ja syksyn aikana liftaamalla jo niin paljon erilaisia ihmisiä mielenkiintoisine tarinoineen, että harmittaa jo hiukan etten ole kirjoittanut juttuja mihinkään ylös. Kuskeja on ollut miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, puheliaita ja rauhallisia, toimistotyöläisiä, levyseppiä ja taiteilijoita.


Kuitenkin jotenkin koen erityisesti tarvetta jakaa muutaman tapaamani rekkakuskin tarinan. Kun kaupasta ostetaan ruokaa ja tavaroita, käydään syömässä tai missä vaan, harvoin ajatellaan sen tarkemmin asioiden kulkeutumista kauppaan. Tässä siis pari randomia muistelua :)


Olin menossa Göteborgista Malmöön, kun eräs slovakialainen Martin nappasi tien varresta kyytiin. Hän on kanssani saman ikäinen, eli vasta 23-vuotias. Hänellä oli jo takanaan muutaman vuoden kokemus rekkakuskin työstä Slovakiassa, kun hän sai työtarjouksen tanskalaiselta firmalta. Tanskalaisen yrityksen palkka oli reilusti slovakialaista parempi, vaikka itäeurooppalaiset ovatkin Tanskassa täysin alipalkattuja. Duunikseen Martin kuljettelee yleensä kaikenlaisia mehuja ja virvoitusjuomia maasta toiseen, joskus myös Ikea on asiakaslistalla.


Työn ansiosta Martin osti juuri pari viikkoa aiemmin oman asunnon, ja sanoi olevansa kotikylänsä ainoa nuori, kenellä on tällaiseen varaa. Hän kertoi, että ajaa joskus yli 20 tuntia putkeen, koska kilometrimittaria on helppo huijata. Liftausmatkan aikana keiteltiin ohjaamon keittimellä kahvia, ja katseltiin kuvia Martinin unelmien kesäduunista maalarina Norjassa vuonna 2009.


Kun päästiin perille, Martin oli niin fiiliksissä normaalia mielenkiintoisemmasta ajomatkasta että vaati saada maksaa mun ruokaostokset huoltsikan marketissa, ja toivotti hyvää matkaa.


Kun liftasin Kööpenhaminasta Saksaan, sain kyydin islantilaiselta Hjalmarilta. Rekan perässä kulki muun muassa Mc Donaldsin juttuja. Olin väsynyt, ja en oikeastaan jaksanut sen kummemmin jutella. Matkan aikana selvisi, että liftaamiseni oli tälle rekkakuskille erityisen hieno juttu. Hän oli ollut töissä 10 vuotta kuskina, ja olin toinen liftaaja koko aikana. Tämä tarkoittaa siis, että kyseinen päivä oli näiden vuosien aikana hänen toinen työpäivänsä, jonka aikana hän oikeasti keskusteli jonkun kanssa muustakin kun työstä (ja muutenkin kuin Skypessä).


Olin muutaman tunnin ajan hyvä kuuntelija. Hjalmar kertoi, että hänellä on kaksi tytärtä, joista toinen on teini-ikäinen ja toinen sai juuri vuosi sitten pojan. Perhe asuu Islannissa, jossa Hjalmar ei kiireisen työn ja olemattomien lomien takia ollut päässyt käymään yli vuoteen. Hän asuu itse Tanskan maaseudulla, ja ikävöi Islantiin jatkuvasti.


Hjalmar kiersi valtavan ajoneuvonsa kanssa lenkin pienen kylän halki, että saisin hyvän paikan josta liftata eteenpäin.
---
Muun muassa tällaisia tyyppejä siellä tavaroiden taustalla ajelee yötä päivää =) Joka päivä liftatessa tapaa ihmisiä, joita ei muuten välttämättä tapaisi ja tien päällä tuntuu helpolta puhua juuri tapaamansa ihmisen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä.

Reppu selkään!

Olen parin päivän päästä lähdössä yksin pitkälle reppureissulle, muutaman Euroopan maan kautta Nepaliin, Intiaan ja mihin ikinä tie viekään.

Olen tässä viime aikoina miettinyt monesti, miksi haluan reissata. Ei sinänsä että olisi jotenkin välttämätöntä perustella itselleen lähtemistä, mutta on mielenkiintoista reflektoida välillä tekemisiään. Ja tuntuu myös, että haluaisin perustella kaikille tärkeille ihmisille lähtemistäni.

Kerroin juuri eräälle ystävälleni perheeni ulkomaanmatkoista pienenä. Olen melko vähävaraisesta perheestä, joten moniin asioihin ei ollut varaa. Joka talvi joulun jälkeen alettiin pohtia äidin ja siskon kanssa, mihin tänä vuonna käytettäisiin kasatut säästöt. Pitäisikö ostaa vihdoinkin se tietokone tai meille tytöille kännykät, vai lähdetäänkö kesällä käymään Italiassa?

Vuosi toisensa jälkeen pärjättiin ilman kännyköitä ja kävin aina koulun jälkeen kaupungin kirjaston tietokoneilla. Kun kaikilla yläaste-kavereilla alkoi olla kännyköitä ja tietokoneita, me mentiin vielä kesäisin matkalle ja pärjättiin mainiosti ilman, monta vuotta. Reissailun ja kokemuksien priorisointi muiden asioiden (ja tavaroiden) edelle on juttu, josta olen vieläkin iloinen ja josta olen huomannut pitäväni itsekin edelleen kiinni.

On siinä reissaamisessa monta muutakin juttua. Kun lähdin ensimmäistä kertaa ikinä yksin matkaan, menin Ugandaan vaihtoon. En tutustunut suomalaisiin, eikä perillä ollut etukäteen tuttuja. En pysty sanoin edes kuvailemaan sitä fiilistä, mikä alun takkuilun jälkeen vaihdon aikana tuli. Kun oli luonut itselleen arjen, saanut ympärilleen ihania ihmisiä ja pärjännyt hyvin noin kaukana kotoa ja aivan itse, tajusi, että mähän pärjään missä vaan. Mitä ikinä elämässä tulee vastaan ja mihin tilanteeseen ja ympäristöön ajautuu, aina kaikesta selviää. Tällainen "everylittlethingsgonnabeallright" -meininki on juttu, minkä aina oivaltaa uudelleen ja se tuntuu joka kerta ihan käsittämättömän hyvältä. Se ajaa vaikka mihin, hyppäämään uusiin juttuihin ja paikkoihin uudestaan ja uudestaan.

Tänä kesänä jutellessani monien kaverien kanssa matkoista, oivalsin myös uuden näkökulman nimenomaan reppureissailuun. Olen ollut Suomessa tänä vuonna suhteellisen pitkän pätkän kerrallaan. Vaikka Suomi-kesä oli aivan mahtava pitkästä aikaa ja nautin oikeasti joka hetkestä, kulman takaa alkoi hiipiä levoton olo. Tajusin, että reissailun jälkeen Suomessa kaikki tuntuu jotenkin niin älyttömän helpolta. Helppo ei tietenkään ole vain huono asia, kaikki sujuu hyvin ja mikäs siinä. On paikka missä nukkua, liikenne ja kulttuuri on tuttua, on rutiineja ja ystäviä. Mutta reissun päällä kun täytyy etsiä yösija, nähdä, tutustua, seikkailla ja sopeutua, mieli lepää. Hetki tuntuu ainutlaatuiselta ja jotenkin hassulla tavalla "ansaitulta". On helppo nauttia kaikesta ja kaikista.

Nyt pakkaamaan rinkkaa, nähdään Turku kun päivät alkaa olla taas pidempiä<3 p="">

Uganda, Lake Bunyonyi 2012

Kaikkee hyvää

Lähdin kerrankin kiertämään Suomea, ensin Kajaanin kautta Mustarindalle Hyrynsalmelle, sitten Ouluun ja juhannukseksi Äkäslompoloon. Paluumatkalla lähdin liftaamaan kohti Turkua.

Tällä kertaa liftaamisessani ei ollut kyse rahasta, opiskelijalippu junalla Turkuun olisi kustantanut vain alle 40 euroa. Halusin reissata ja seikkailla hieman, koska ei ollut mihinkään kiire.

Seikkailtua sitä tulikin. Oulusta Jyväskylään kuljin viidessä eri kulkuneuvossa. Kertaakaan en seissyt tien reunassa kylttini kanssa yli viittä minuuttia. Joku heitti pari kilometriä paremmalle liftauspaikalle, toinen seuraavaan pitäjään.

Eräs noin 80-vuotias herrasmies ei löytänyt tietä Jyväskylään. Hän ajoi yhdellä kädellä Fiatiaan ja yritti pysyä kaistalla, kun vaimo soitteli tauotta huolissaan ja puhelin muistutti ottamaan nitrot. Jouduin hyppäämään Haapavedellä melkein vauhdista pois, kun papan sisko oli tulossa pian kyytiin, eikä kuulemma perusta papan tapaa tehdä joskus tavallisesta poikkeavia asioita, kuten ottaa liftaajaa kyytiin. "Sellaisia ompi meidän suvun naisihmiset", totesi pappa.

Kaikessa kiireessä liftauspahvi jäi vanhan herran autoon, taisi siis jäädä kiinni siskolleen liftarin kyytsäilystä. Haapavedellä ABC-myyjä lahjoitti uuden pahvin, jolle kirjoittaa seuraava määränpää, ja toivotti onnea matkaan.

Hetken päästä joku jo heittikin seuraavaan kylään. Sieltä rekkakuski nappasi mukaan. Kuunneltiin HIMiä ja Stebaa ja puhuttiin impulsiivisuudesta. Käytiin kahveilla ja jäätelöillä järven rannalla, naurettiin ja laulettiin matka. Rekkakuski kiersi 20km lenkin, että pääsisin paremmalle liftauspaikalle. 

Seisoin siinä 11 aikaan illalla Kuortin ABCn kulmilla HKI-kyltti kädessä. Autoja ei näkynyt, ne jotka näkyi, olivat menossa eri suuntiin.
Ei ollut makuupussia mukana, mutta en ehtinyt edes huolestua, tai miettiä miten viettäisin yöni. Maailmalla on tapana huolehtia omistaan, sanoi kaverini viime viikolla, ja ajattelin kai jotain samansuuntaista. Hetkellisesti teki mieli soittaa äidille, mutta en halunnut huolestuttaa turhaan.

Hetken päästä kohdalleni pysähtyi auto, ja kuskin paikalta astui ulos silmälasipäinen mies. Hän käveli luokseni, katsoi silmiin, ja kysyi, olenko kunnossa. Kerroin, että kaikki on hyvin, ja mistä tulen ja mihin olen menossa. Autosta nousi myös nuori tyttö. He tarjosivat yöpaikkaa kotoaan, ja hyppäsin takapenkille. En oikeastaan edes ehtinyt sisäistää, mitä tapahtui. Intuitio kai hoiti asian puolestani.

Perhe lämmitti saunan, antoi pyyhkeen. He tarjosivat iltapalaa, naljailivat toisilleen ja katseltiin reittiäni kartalta. Minulle pedattiin vuodesohva, laitettiin teetä ja imuroitiin keskellä yötä, että saisin nukuttua, vaikka matolla oli koirankarvoja.

"Jos kellon kova tikitys häiritsee nukkumista, ota vain paristot irti", huikkasi perheen isä ennen nukkumaanmenoa. En tiennyt mitä vastata, olin niin pöllämystynyt tästä ylenpalttisesta ystävällisyydestä. 

Aamupalan jälkeen koko perhe lähti heittämään mua koiran kera takaisin risteykseen. Miten sitä voi edes tarpeeksi osata kiittää perhettä, joka niin avosydämisesti luottaa tuntemattomaan, että avaa kotinsa ja maailmansa noin vain? Niinkuin päivässä ei olisi mitään arjesta poikkeavaa.

Tuo silmälasipäinen mies kertoi, että meni jo illalla kertaalleen yksin autolla ohitse, mutta kävi nappaamassa tyttären kotoa mukaan, että luottaisin heihin helpommin ja saisivat minut turvaan. 

Tuntuu, että meidän yhteiskunnassa tärkeimpiin arvoihin kuuluu itsenäisyys ja riippumattomuus. Riippuvaisuus muista ja avun kohteena oleminen nähdään arkikielessäkin heikkoutena ja nolona. Kun heittäytyy täysin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan, ymmärtää isoja juttuja. Kaikki me ollaan olemassa toisiamme varten, oli kyse sitten ystävästä tai tuntemattomasta.


Lainaus kirjoituksesta, joka teki joskus vaikutuksen (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1367121228045):

"Maailma on valtaosaltaan kaunis. Ihmiset ovat enimmäkseen hyviä."

Ps. Jos näette liftarin, napatkaa kyytiin =)

kuva: Rachele Piffaretti