Rehellisyyttä ja harmoniaa (lol mikä otsikko)

Kohta olenkin tulossa takaisin Suomeen, niin kuin voi arvata, nyt pelottaa enemmän kuin tänne tullessa. Tässä viimeisiä pohdintojani tästä maasta, ennen muutaman päivän päässä siintävää kotiin lähtöä.

Senegalissa oloni on alusta asti ollut takkuista. Syvä yhteisöllisyys imaisee mukaansa, ja ahdistaakin välillä, paljon.  Mikään kokemus ei ole ikinä muuttanut minua ja omaa ajattelumaailmaani näin paljon. Tämä on ollut kirkkaasti rankin matkani tähän mennessä.

Olen välillä hukannut itseni, koska ihmiset harvoin täällä ovat muutenkaan kovin näkyvästi omia itsejään. Yhteisön paine määrää tietyt tiukat käyttäytymissäännöt, ja rajoittaa ihmisten itseilmaisua ja ylipäätään halukkuutta ilmaista itseään tai avautua muille. Käytössääntöjä ja normeja on tietysti kaikkialla muuallakin maailmassa, mutta täällä suuren suvun perinteet rajoittavat tasapuolisesti kaikkia, jopa esimerkiksi urbaaneja ja moderneja opiskelijoita. Kaupungissa asuvillakin kun on lähes kaikilla perhettä ja sukua kaupungin ulkopuolella. Minulla ei ole yhtään ihmissuhdetta Suomessa, jossa jotain tiettyä asiaa tarvitsisi salailla. Tietysti omista syvimmistä kipupisteistä avautuu vain tietyille valituille ihmisille. Mutta ei ole mitään sellaista päivittäistä asiaa, jota pitäisin koko ajan aktiivisesti salassa.  Täällä vanhemmat ja vanhempien ikäiset sukulaiset usein ovat tietämättömiä suurimmasta osasta nuorempien elämää.

Senegalissa ollessani olen löytänyt positiivisen puolen suomalaisesta kulttuurista, rehellisyyden. Senegalissa näennäisesti hyvät välit, harmonia, ja yhteisöllisyys jokaisessa ihmissuhteessa ovat tärkeitä. Jopa niin tärkeitä, että usein on parempi valehdella. Tyttö- ja poikaystävätkin piilotetaan vanhemmilta naimisiinmenoon asti, vaikka olisi itse jo lähes kolmekymppinen aikuinen ihminen. On parempi hieman väännellä totuutta, kuin kertoa negatiivinen tai perinteistä yhteisöllisyyttä rikkova asia suoraan. Jos joku tietty tapaaminen ei sovi, sitä ei sanota. Saatetaan ilmoitella, että tulen myöhemmin, kunnes myöhemmin ei ikinä tule. Parempi sanoa kyllä, vaikka ajattelisi ei.  Mutta jos senegalilaiselle sanoo, että tämä valehteli, sitä ei ikinä tunnusteta. Valehtelua ei ajatella valehteluna, vaan se on kulttuurisidonnainen tapa olla kohtelias.

Eräs eurooppalainen ystäväni asui isäntäperheessä. Perheen äiti hehkutti, että hänen kotiapulaisensa on hänelle rakas, kuin oma tytär. Kahden viikon päästä tälle ”tyttärelle” annettiin potkut. 

”Minä rakastan sinua” on lause, jonka voi sanoa viiden minuutin tuttavuuden jälkeen.

Olen ymmärtänyt täällä, että kotoa Suomesta tuttu rehellisyys ei ole vain valehtelun vastakohta. Rehellisyys on sitä, että sanoo mitä ajattelee, ei sitä, mitä muut haluavat kuulla. Muiden miellyttäminen ei ole kaikkein tärkein arvo, vaan aitoutta ja muiden persoonallisuutta arvostetaan. Rehellisyys on sitä, että kun ihmisiin tutustutaan, alkuoletus on aina se, että tämä ihminen puhuu luonnollisesti totta. Ihmisiä ei hehkuteta rakkaiksi veljiksi ja siskoiksi, vaikka he olisivat vain tuttuja, jotka voi dumpata roskikseen seuraavassa tien mutkassa. Kun Senegalissa kerron rehellisesti, mitä ajattelen naimisiinmenosta tai että olen uskonnoton, ihmiset ovat kauhuissaan ja yrittävät muuttaa ajattelumaailmaani. Jos olen väsynyt väittelemään ja sanon olevani naimisissa ja uskonnollinen, ihmiset ovat usein hyvin tyytyväisiä. Yhteisöllisyys minimoi yksityisyyden ja oikeuden omata vastakkaisia mielipiteitä.

Toisaalta harmonisuuden tavoittelu on hienoa. Vaikka olisi riidoissa jonkun kanssa, normaalit kättelyt ja tervehdykset hoidetaan aina tavallisesti. Kukaan ei välttämättä edes huomaa, että jotkut ovat riidoissa keskenään. Selän takana ei puida toisten sanomisia. Ajatellaan, että elämä on liian lyhyt liialliseen asioiden puimiseen ja oman kiukkunsa levittämiseen. Ehkä sitten parin viikon päästä ollaan taas väleissä: vaikkei asiasta puhuttaisi, kohta se kuitenkin taas unohtuu ja hyvät asiat muistuvat mieleen. Ihmisten välit, ystävyydet, sukulaisuudet ja tuttavuudet eivät ole mikään puimisen arvoinen juttu. Vaikka jonkin ihmisen persoona ei miellyttäisi, kyllä sen kanssa voi viettää aikaa, ja näyttää siltä että viihtyy. Tämä puoli senegalilaisissa ihmissuhteissa on hieno, toiset ihmiset eivät ole mikään tavallisuudesta poikkea stressin arvoinen juttu, mitä ne usein tuntuvat olevan Suomessa. Esimerkiksi ihmissuhteiden loputon ongelmakeskeinen vatvominen kavereiden kesken Suomessa väsyttää välillä.

Suomessa ihmiset ovat melko sulkeutuneita, eivätkä juurikaan juttele tuntemattomille, toisin kuin Senegalissa. Mutta kun ihmisiin tutustuu, heidän lähelleen pääsee aidommin. Puhe ei täyty kohteliaisuuksista ja small talkista, vaan yleensä sanotaan se, mitä ajatellaan. Kohteliaisuus ja höpöttely on kivaa, mutta ei silloin, jos ihmissuhteet jäävät ainoastaan sille tasolle.

Täältä tullaan siis Suomi ja  Turku, katsotaan millainen kulttuurishokki tulee tällä kertaa!

Oho, senegalilaistuin.

Mites siinä nyt niin kävi.

Sanon joka lauseen loppuun nykyään ’quoi’. Hoen sitä niin paljon, että olen tietoinen miten ärsyttävältä kuulostan. ’Tu es étudiant quoi. C’est bien quoi. Tu étudies quoi? Les sciences politiques quoi? Ca c’est intéressant quoi. Moi j’étudie sociologie quoi’.  JNE

En enää katso kelloa. Bussi kotiin kestää pari tuntia iltapäiväruuhkassa, eikä sillä ole oikeastaan niin väliä. Olen näiden tuntikausia kestävien bussimatkojen aikana kuunnellut ämppärini biisit läpi varmaan satoja kertoja.

Jos tapaaminen jonkun kanssa on kuudelta, lähden joskus epämääräisesti ennen viittä bussipysäkille. Usein myöhästyn. Entäs sitten.

Toivottelen rauhaa ihmisille ja heidän vartaloilleen aamusta iltaan. Huikkailen arabiaksi/wolofiksi ’peace be with you’ lähes jokaiselle, jonka kanssa päivän aikana kommunikoin. Lisäksi keskusteluni näiden ihmisten kanssa koostuu lähinnä monista eri tavoista kysyä mitä kuuluu. Jos kuuluu hyvää, kysytään että no entäs mitä kuuluu. Ai hyvää? No mutta hei anyway, mitä kuuluu. Ai hyvää. No mitä perheelle kuuluu? Ai että hyvää. No hyvä! Tämän lisäksi lopetan keskusteluni nykyään sanomalla ” inshallah”, eli ”jos jumala tahtoo niin”. Huomiseen hei, jos jumala niin tahtoo! (?)

Arkeeni kuuluu jokapäiväinen bussitaistelu. Ensin roikun parin pysäkin verran melkein ulkona bussin ovessa, sitten tungen kyynärpäät edellä keskelle bussia. Joka pysäkillä taktisesti ja ah-niin-ovelasti suuntaan muutaman sentin kohti bussin takaosaa, koska siellä on eniten istumapaikkoja. Matkan varrella saattaa vastaan tulla haasteita, kuten jonkun valtava takapuoli, taskuvaras tai toinen, jolla on sama taktiikka. Lykkään läppärini jonkun istuvan syliin, ja kyttään silmä kovana vapautuvia penkkejä. Samalla pitää tosin kytätä, ettei joku yritä avata laukkuani. Koitan saada kaksi kättä riittämään pystyssä pysymiseen, laukuista kaksin käsin kiinni pitämiseen ja hien pyyhkimiseen naamalta. Samalla yritän näyttää sen verran heikolta, että joku päättä tökätä juuri minun olkapäätäni, että pääsen mahdolliselle vapautuvalle penkille. Ja mikä fiilis, kun saan laskea pyllyni alas! Score taas tänäänkin! Loput kolme varttia työmatkasta istun mukavasti, kuuntelen musiikkia ja virnuilen mielessäni bussiin juuri survoutuville ihmisille, joilla tämä suuri taistelu on vasta edessä.

Bussimatkan jälkeen suuntaan aamupalalle. Kävelen telttaan, jossa vanha mummeli täyttää patonkeja ja keittelee kahvia kahden nuoren tytön kanssa. Toivottelen kaikille rauhaa, ja kysyn onko nukuttu hyvin. Eteeni tulee papupatonki café touballa, joka aamu, ennen kuin ehdin pyytää mitään. "Fatou Ndiaye", eli paikallinen nimeni, kuuluu jo kaukaa ennen kuin ehdin teltalle asti.

Olen niin tottunut kadulla rukoileviin ja kumarteleviin ihmisiin, etten edes huomaa heitä. Kerran huitaisin vahingossa ohi kiitäessäni rukoilevan miehen takapuolta. En ihan tunne uskontoa niin tarkasti, mutta toivottavasti en häpäissyt tätä rukoushetkeä ihan kauheasti.

Kun keskustan kaduilla joku huutaa ’psst’, lähettelee lentopusuja tai yrittää myydä mattoharjaa ja vanupuikkoja, en oikeastaan enää edes kiinnitä huomiota koko asiaan. Jatkan matkaa, enkä välttämättä vastaa aina mitään. Joskus tuhahdan, jos joku alkaa puhua englantia. Voin kertoa, että ainoa tapa, millä mut saa näkemään punaista, on alkaa huudella englanniksi (!) ”welcome to Africa my sister”. Murr ja tuhahdus! Tervetuloa itelles, mähän OON afrikkalainen. Eikös sitä muka nyt huomaa NII?! Välillä unohdan, etten näytä välttämättä ihan perinteiseltä senegalilaiselta.

Vaikka mulla oliskin ne Dakarilaiset nahkasandaalit ja puukorvikset.

Markkinakatua keskustassa

Pureskelen paikallista 'hammasharjaa', sotya

Teranga

Kuulin jo etukäteen, että Senegalissa suuri osa kulttuuria on ’teranga’, joka tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Teranga on wolofia, ja englanniksi se tarkoittaa suunnilleen ’the pleasure of sharing’.

Jo aluksi oli helppo huomata terangaa joka puolella. Kun syödään, kaikki syövät yhdessä yhdeltä isolta lautaselta. Aina ja joka puolella: kotona illallisella, töissä lounastauolla, maaseudulla partioleirillä, nuorisokeskuksessa viikonloppuna. Meille töihin ostetaan aina yksi iso annos ruokaa. Joskus paikalle tulee viisi syöjää, joskus kolmetoista. Sillä ei ole merkitystä, ja ruuan määrä on aina sama ja lusikoita on aina iso nippu lautasen vieressä. Jos syöjiä on paljon, saattavat kaikki jäädä vähän nälkäisiksi. Mutta se, että jaetaan, on tärkeintä. Kenellekään ei tulisi mieleenkään mainita ruuan vähyydestä, syöjien paljoudesta tai nälkäiseksi jäämisestä.

Jos syö, pitää aina tarjota. Vaikka olisi ostanut pienen kupin kahvia ja pikkiriikkisen aamiaispatongin, kun tulee huoneeseen ne kädessä, täytyy tarjota muillekin. Jos muut huomaavat, että syötävää on vain vähän, he usein kyllä sanovat kiitos ei.

Lounastauko Rufisquessa (syöjiä tuli ehkä 7)

Nyt olen alkanut huomata terangaa joka puolella. Ajatus siitä, että jaetaan ja ollaan yhdessä, ei liity vain ruokaan ja materiaalisiin asioihin. Fyysinen läheisyys tuntemattomien kanssa on esimerkiksi aivan jokapäiväistä. Esimerkiksi, otin sept-placen eli seitsemänpaikkaisen julkisen kulkuneuvon (käytännössä farmariauto) Dakarista Mboroon. Istahdin ahtaalle takapenkille, jossa oli nainen 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Pienempi lapsi sitten vaan istahti mun syliin, ja takapenkille tuli vielä miesmatkustaja. Oltiin siis neljästään henkilöauton takapenkillä, ja  4-vuotias lapsi käpertyi mun syliin ja nukkui siinä koko kolmetuntisen matkan. Missään vaiheessa äiti ei edes kysynyt, että voisinko ottaa lapsen tai kiinnittänyt huomiota tilanteeseen. Oltiin kaikki kuumana päivänä yhdessä kasassa pienessä tilassa hikisenä takapenkillä, eikä se ollut mitenkään vaivaannuttavaa vaan aivan normaalia. Vieraanvaraisuus liittyykin myös ihmisiin: kaikki ovat kaikkien äitejä, isiä, siskoja, veljiä ja lapsia, tuntemattomatkin. Kaikki ovat vastuussa toisistaan, aivan luonnostaan.

Viime viikolla etsin yhtä paikkaa, ja tuntematon tyyppi kadulta käveli mun kanssa lähes kaksi tuntia, jotta löytäisin etsimäni. Tyypillä oli jalka kipeä, mutta hän uskollisesti kyseli ihmisiltä suuntaohjeita ja saattoi mut perille asti, koska niin nyt vaan tehdään.

Asun perheessä, ja talossa tällä hetkellä asuu vain isä ja äiti. Molemmat esittelivät mut tyttärenään alusta asti, ja kutsun heitä isäksi ja äidiksi. Yhtenä iltana mentiin markkinoille äidin, Codoun, kanssa. Odotettiin ulkona bussia, kun Codou alkoi puhua vihaisen kuuloisesti wolofiksi jollekin meidän takana istuvalle miehelle. Wolofin ja ranskan sekoituksesta ymmärsin, että hän sanoi, että tuo ei ole hyväksyttävää, nyt puhutaan hänen tyttärestään. Tajusin, että mies oli hihkaissut jotain rivouksia muhun liittyen. Codou oli selvästi aidosti vihainen, jonka huomasin viimeistään käsien tärinästä. Tilanne meni ohi, ja jatkettiin matkaa puhumatta aiheesta sen enempää.

Olen ollut täällä tosiaan vain sen vaivaisen kuukauden. Nyt mulla on jo ihmisiä, jotka välittää niin paljon, että ne on valmiita puolustamaan mua ja tekemään kaikkensa, ettei kukaan tee mulle mitään pahaa. Perheen isä, äiti, poikaystävä ja kaverit muistuttelevat mua usein, etten vaan mene niille tietyille vaarallisille kaduille, en juo avatuista pulloista enkä syö sandwichia tietyn korttelin kulmilla. Välillä tulee sellainen olo, että saarnoja ja ohjeita tulee enemmän kuin lapsena, vaikka olen jo aikuinen. Mutta usein vastaukseni saarnoihin on vain liikuttunut, typerä hymy. Teranga on jakamista ja toisista huolehtimista. Mulla on yhtäkkiä täällä maailman toisella puolella perhe, joka huolehtii. Onhan se aika kivaa. Vaikka sitten joutuisin lupaamaan, että viime lauantai oli sitten ainoa kerta, kun tanssin aamuyöllä vilkkaan autotien keskellä lampputolpan ympäri. Tai jos vielä kuitenkin tanssin, niin koitan olla herättämättä niin paljon huomiota, että poliisi tulee kiskomaan mut takaisin tien reunaan (hups).

Sosiaalisuudesta

Näissä yhteisöllisissä kulttuureissa Ugandassa ja Senegalissa kun olen elellyt, ei sitä nyt sosiologina vaan voi olla vertailematta ihmisten sosiaalisuuden tapoja täällä ja Suomessa.

Hyvin usein Suomessa sosiaalisille tilanteille asetetaan odotuksia. Esimerkiksi kun mennään kaverin kanssa kahville tai lounaalle, kutsutaan ystäviä kylään tai pidetään bileet viikonloppuna. Jos koko lounaan istuisi hiljaa puhumatta sanaakaan tai illanistujaisissa ei tehtäisi tai puhuttaisi paljon mitään, olisi tunnelma ainakin hiukan vaivaantunut. Odotukset liittyvät vähintäänkin kuulumisten vaihtoon, keskusteluun ja hauskuuteen. Koska lauantaina on lounastreffit yhden kanssa, mennään lenkille toisen kanssa ja viettämään iltaa kolmannen luo, täytyy annettu aika käyttää hyödyksi juttelemalla ja päivittämällä viime aikojen tapahtumia. Ja kyllä, jopa vapaapäiville on usein aikataulut, tietenkin!

Kun tulin takaisin Ugandasta, oli yllätys (ja hieman järkytyskin) huomata, että omat kaveritkin ovat usein todella tarkkoja sosiaalisuuden rajoista. Illanviettoihin ei pyydettykään jokaista tutuntuttua sen kummemmin ajattelematta, vaan piti aina miettiä, että ketähän nyt kutsuisi. Jos jollain on riitaa jonkun kanssa, jos joku on jonkun eksä tai jos joku ei vain tykkää jostakusta, riittää paljon pohdittavaa. Mitä jos se jota ei kutsuttu kuuleekin että muut on meillä ja sitten se suuttuu? OMG! Jos meni kahvitreffeille jonkun kaverin kanssa, olisi se ollut vähintäänkin OUTOA jos oma entuudestaan toiselle tuntematon kaveri olisi tullut noin vaan mukaan. Mistä sitä sitten olisi puhunut? Ei ainakaan siitä mitä tapahtui perjantai-iltana koska siitä haluun kertoo vaan sille toiselle. Akward.

Mites sitten Ugandassa ja Senegalissa? Olet matkalla kaverisi luo kylään Ugandassa, tapaat kadulla jonkun vanhan kaverisi ja nappaat hänetkin mukaasi. Tadaa, mä toin Fredinkin! Tutustuit juuri uuteen tyyppiin ja kutsut tämän viikonlopuksi perheesi luo lounaalle, ilmoittelet perheellesi sitten myöhemmin. Ja viikonloppuna lounashan tarkoittaa useimmiten sitä, että olet kuin kotonasi ja vietät koko päivän makoillen tyyppien sohvalla. Jos lähdet jo kuuden tunnin jälkeen, ihmiset ihmettelevät ja kyselevät, että ai sulla ei ollutkaan tänään aikaa kyläillä. Naapuritkin ja sukulaisetkin saattaa pyöriä paikalla päivän aikana, ovet on avoinna. Olet tuntenut jonkun pari päivää, ja kohta oletkin jossakin maaseudulla kantamassa tämän pikkuveljen matkalaukkua sisäoppilaitokseen.

Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät paineet ja odotukset vievät pointin koko yhdessäololta. Kun menen työkaverin luo Mborossa Senegalissa illalliselle, makoillaan kaikki patjalla rennon tyytyväisinä ja ollaan välillä puolikin tuntia hiljaa. Muutaman tunnin jälkeen ei tule mitään vaivaantunutta ”haluaisin pian mennä nukkumaan” -tunnelmaa, vaan jos jotakuta nukuttaa, hän sitten alkaa nukkua siinä kun muut on vielä valveilla. Kaikki on hyvin, kun on vaan ihmisiä ympärillä.

Istuin Dakarissa ravintolan vieressä pienessä puistossa, kun viereen tuli joku tyyppi kitaran kanssa. Tämä alkoi soittamaan ja oli vaan et hei sä siinä, laula. Olin vaan et ööö, mitäs mä nyt tässä laulan kun ihmisiä syö tossa ihan vieressä enkä tiedä mitä laulaisin. Sitten vaan sen kummemmin ajattelematta aloin mölistä jotain suomeksi, ja soiteltiin ja lauleltiin siinä melkein pari tuntia. Lopuksi tyyppi vaan lähti ja toivotti hyvät illanjatkot, eikä sen tarkemmin tutustuttu.

Samanlainen mutkaton yhdessäolo on Suomessa yleensä tavallista perheen ja lähimpien ystävien kanssa. Pointti on siis se, että usein rento ”ollaan vaan yhdessä tekemättä mitään” –tunnelma sisältää vähintäänkin hiukan pidemmän tuttavuuden.  Ugandassa ja Senegalissa voi olla että tiedät juuri ja juuri ihmisten nimet ja usein et niitääkään, ja hengailette kaikki vaan rennosti, eikä välttämättä ole mitään paineita tutustua jos ei siltä tunnu.  Ei tule sellaista tilannetta että on jonkun tupareissa ja harjoittaa pientä jäykkää small talkia jonkun kanssa ja kysyy just ne mitä sä opiskelet –kysymykset niinku yleensä nyt on hyvä kysyä. Tutustuminen, tuttavuus, kaveruus ja ystävyys ovat joskus Suomessa jopa kaavamaisen rationaalisia, ja kaikkiin liittyy omat sääntönsä.

Olen miettinyt, että mistä se johtuu, että suomalaiset tarvitsevat omaa tilaa. On totuttu omaan makuuhuoneeseen, tai siihen omaan aikaan kun rentoutuu välillä yksikseen. Aina ei jaksa olla sosiaalinen. Sekä Ugandassa että Senegalissa ihmetellään sitä, kuinka länkkärit usein vetäytyvät omaan rauhaansa. Mikäs nyt vaivaa, ootko kipeä? Olen tullut siihen tulokseen, että tämä saattaa johtua nimenomaan siitä, että sosiaalisiin tilanteisiin lliitetään odotuksia ja toimintaa. Niihin liittyy siis jollain tavalla aktiivisuus, joka väsyttääkin joskus. Ugandassa ja Senegalissa sekin on usein omaa aikaa, kun on muiden kanssa, riippumatta siitä, onko tuntenut nämä ihmiset monta vuotta vai tunnin. Voi olla niin rennosti, että lukee vaan muiden seurassa kirjaa, nukkuu, kuuntelee musiikkia tai vain on hiljaa ja mietiskelee, kun muut juttelevat.  Ihmisiä nukkuukin lähes aina useampi samassa huoneessa.

En tarkoita, etteikö Suomessakin olisi poikkeuksia. Olen vain itsekin huomannut, miten vaikeaa on olla täysin rento, jos ympärillä olevien ihmisten ajatusmaailma sosiaalisiin tilanteisiin liittyen ei ole samanlainen.

Sanoisin, että rento sosiaalisuus on paljon inhimillisempää ja luonnollisempaa, suorastaan terveellisempää. Kun pystyy olemaan kaikkien ihmisten kanssa samalla tavalla kuin oman perheensä kanssa, voin kertoa, että elämä on helpompaa. Ei sillä niin väliä missä on ja kenen kanssa, ihmisiä on ympärillä ja kaikki on hyvin.  

let’s get together and feel allright (Bob Marley -itseironiaa)

Rentoutukaa ihmiset!

;)

Viikon miksit

Kuukauden oon ollu Senegalissa ja näin pitkälle oon päässy pohdinnoissani.


Miksi kahvi on niin hyvää.

Miksi lähes jokaisessa Senegalilaisessa shampoossa on kananmunaa.

Miksi hiuksia tarvii edes pestä shampoolla.

Miksei niihin vois laittaa sit vaan sitä kananmunaa.

Miksi pimeä tulee niin nopeasti.

Miksi hyttyset tykkää pimeästä.

Miksi hyttyset tykkää mustista vaatteista mutta ihonväri ei vaikuta, ne on aina mun kimpussa.

Miksi hyttyset menee sekaisin Deetistä.

Miksi hyttyset menee sekaisin mun verestä.

Miksi lika näyttää rusketukselta.

Miksi rusketus näyttää lialta.

Miksi rusketus ois muka jotenki kaunista.

Miksi rastat saa jotkut näyttämään niin hyvältä.

Miksi ruoka on niin hyvää.

Miksi senegalilainen naudanliha on hyvää.

Miksi liha maistuu hyvältä vaikka se ei sais.

Miksi en ikinä vaan totu torakoihin.

Miksi pitää hyppiä kun näkee torakan. Ihan niinku se ois muuten hengenvaarallinen mut jos hypit oikeen vimmatusti ni se ei syökään sua.

Nii. miksi.

Ensimmäiset päivät Senegalissa

31.3.

Alkufiilikset! En tiedä miksi teksti alkoi loppua kohden hyppiä enkä saanut asiaa korjattua. Miten tämä toimii, anyone? No mutta, toivottavasti ei kovasti häiritse lukemista :)

Tää on just se ensimmäinen kirjotus kun on päässyt perille, tätä luen muutaman viikon päästä ja

mietin että onpa tostakin aikaa ja kirjotimpa typerästi.

Oon siis perillä! Löysin itseni matkan varrelta Istanbulin ökykalliista ja hienosta hotellista

(lentoyhtiön laskuun) Parasta on, että näin vaihdossa olevan Jelenan siellä jee <3 Hotellin buffet

aamiaisella ällötti se hienostelu kun tarjoilijoita pyöri ympärillä ja joku työnsi tuolinkin alle ja

korkeista ikkunoista näkyi valtava uima-allas. Oon alkanut myös vihaamaan lentokenttiä ja sitä

överiä ja ällöttävää materialistista ilotulitusta mitä ne edustaa. Ehkä se mikä niissä nimenomaan

ällöttää on että on itse osa sitä, se tyyppi joka hiihtelee siellä muka niin hippinä rinkkansa kanssa ja

samalla polttaa rahaa ja luonnonvaroja kun lentelee lentokoneella ympäriinsä. Mikä idiootti. 

 ISTANBUL

Asiaan, Dakar wooop!

Kentällä mua tuli halaamaan kaks senegalilaista tyttöä, jotka kysyi olenko Henna. Luulin että

vastassa olisi tuleva pomo ja joku tyttö, mutta siellä olikin se kyseinen tyttö ja tämän sisko Bebe (en

muista toisen tytön nimeä vielä, aika noloa..mut se oli vaikee). Siinä sitten lähdettiin ulos pimeään

Dakariin wow, vihdoin perillä! Yhtäkkiä pihalla tuli kättelemään senegalilainen vanhempi herra, joka
puhui ruotsia ja kysyi olenko käynyt Malmössä. Öö en? Kyseinen herra on kuulemma perheen oma
valokuvaaja.  Siitä sitten koko porukka hypättiin johonkin taksiin, ja ajettiin jonkin matkaa tänne 

missä nyt olen. Ei hajuakaan missä päin Dakaria :D Olen siis nyt näiden kentällä vastaan tulleiden 

sisarusten kotona. Perheen isä oli ykköset yllä vastassa ja äiti laittoi heti ruokaa. Valokuvaaja kuvaili 

joka hetkeä. Hän on kuulemma kuvannut presidenttiäkin, ja perheen äiti ja isä ovat molemmat 

tavanneet presidenttiperheen.

En tiedä, mitä päivät tuo tullessaan, onko mun tarkoitus olla täällä miten kauan ja milloin alotan työt.

Enpä edes tiennyt että olin tulossa jonkun perheen luokse. Nukun huoneessa (ainakin tämän yön siis,

huomisesta ei tietoa) perheen 5 muun tytön kanssa ja sain oman hyllyn sängyn vierestä. Huoneessa

mut esiteltiin perheen ihanalle lemmikkipapukaijalle Arthurille (ironista kyllä yks harvoja nimiä

jonka muistan).

Oon tänään siis puhunut parissa tunnissa suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja oppinut hiukan 

wolofia ja opettanut lugandaa. Oon myös saanut perheen tytöt nauramaan jutuillani moneen kertaan,

kai mä siis jotenkin ranskaa osaan hehe. Tai sitten se on tää mun aksentti. Ei tässä mitään, Teranga eli

senegalilainen vieraanvaraisuus on jo osoitettu kertaa sata.

Kun oppii nauttimaan hetkestä (ihan oikeasti), ei ole väliä mitä tapahtuu myöhemmin tänään,

huomenna, loppuviikosta tai sen jälkeen. Epävarmuudesta voi nauttia, mitä vaan voi tapahtua ja ties

mistä itsensä löytää. Taas on tämä ihmeellinen tunne, johon en ikinä kyllästy. ”Miten mä löysin itseni

tästäkin tilanteesta” –tunne. Aah mahtavaa. Olen kohtelias vieras enkä ole kysellyt mitään, kai se

tästä sitten selviää mitä teen, missä asun ja missä olen. Kaikille jotka kysyy joskus Why haluaisin 

vaan vastata Why not?

Dakar kuittaa ja odottaa ensimmäistä aamua kun pääsee tutkimaan ympäristöä! 

1.4. illalla

Ensimmäinen kokonainen päivä takana! Olen onnekas kun on mahtavia ihmisiä ympärillä, nyt jo,

vaikka olen ollut vuorokauden Dakarissa.

Aamulla syötiin ja lähdettiin Beben ja Khadidiatoun (perheen kaksi nuorinta tyttöä eli suunnilleen

mun ikäisiä) kanssa hakemaan pankki, että saan käteistä, ja sim-kortti, että saan paikallisen numeron. 

Mentiin taksilla, paikallisella minibussilla ja kävellen. Tytöt vei mut myös Beben yliopistolle, jossa

tapasin jotain paikallisia humanistiproffia. Selvisi vihdoin, missä vietin viime yön! Gran Yoff oli siis

alue. En ehtinyt ottaa kuvia kun olen vaan keskittynyt tarkkailemaan ympäristöä uteliaasti. 

Mentiin lounaaksi takaisin kotiin ja päivä oli rentoa yhdessäoloa. Pelailtiin perheen viiden tytön

kanssa unoa, katseltiin telkkaria ja naurettiin loputtomasti. Ranskan puhuminen ja ymmärtäminen on

näin aluksi henkisesti raskasta, koska on aina tottunut turvautumaan englantiin, vaikka puhuisikin

ranskankielisten kanssa. Mutta ihana Khadidiatou puhuu mulle englantia mielellään välillä, koska on

ollut vaihdossa jenkeissä ja haluaa itsekin harjoitella puhumista. Pehmeä lasku siis, mutta tuskin

menee montaakaan viikkoa kun ranska alkaa soljua paremmin. Ja Senegalin puhutuinta kieltä wolofia

haluaisin oppia, se kuulostaa kauniilta.

Kun heräsin illalla torkuiltani, Bebe tuli ilmoittamaan että menen pariksi seuraavaksi yöksi Senegalin

partiolaisten ”yleiskomissaarin” luo, jonka jälkeen pääsen luultavasti sinne pysyvään asuntooni. Ei

siinä sitten mitään, pakkasin rinkan ja lähdettiin ulos pimeään. Kuitenkin kun pääsin ovesta ulos,

kaaduin pimeässä hiekkaiseen ja kiviseen maahan kadulle 20-kiloinen rinkka selässä ja väänsin

nilkkani suhteellisen pahasti. Koko perhe ja muutama ohikulkija siinä oli sitten ympärillä ja

mietittiin, mitä tehdään. En pystynyt laittamaan painoa toiselle jalalle ollenkaan, kun sattui niin

paljon. Perheen isä sitten haki autonsa ja mentiin klinikalle. Eräs perhetuttu Kaddeah vahvana

tyyppinä kantoi mun rinkkaa ja muut kantoi mun muita tavaroita, kun onnuin autosta klinikalle.

Perheen isä halusi välttämättä maksaa mun lääkevoiteet, siteet ja kipulääkkeet. Kukaan lääkäri ei siis

tätä jalkaa katsonut, vaan myyjä antoi vaan kuulemansa perusteella kyseiset mömmöt. Tämä nilkka

sattuu niin paljon että kipulääkkeidenkin jälkeen itkettää eikä pysty kävelemään yhtään. 

Ensimmäinen ajatus joka mulle tuli oli kauhu siitä, että mitä jos en pääse tanssimaan

pitkiin aikoihin..Voin kerrankin sanoa että karpe diem ei ole ehkä tämän hetken fiilis, kipeänä ei ole

kivaa olla tuntemattomassa paikassa.

Sitten klinikan jälkeen mut vietiin tänne partiolaisten yleiskomissaari-leidille ja nyt makoilen

ylhäisessä yksinäisyydessäni valtavassa sängyssä. Nyt osaan arvostaa sitä pientä huonetta missä oltiin

tyttöjen kanssa kaikki 6 nukkumassa, tuntuu nimittäin oudolta olla vieläkin isommassa huoneessa

ihan yksin, täällä on todella hiljaista. Parempi että on yhdessä ahdasta kuin yksin paljon tilaa. Tosta

vois saada jonkun motonkin? :D

Ensimmäisen päivän saldona siis ihania uusia ystäviä, paljon vieraanvaraisuutta ja hymyjä,

takeltelevaa ranskaa, mahtavaa ruokaa, rikkinäinen ja todella turvonnut nilkka ja palaneet olkapäät.

Tänään iski kauhea ikävä Ugandaan, mutta yritän kovasti olla vertailematta ja ajattelematta asiaa,

kyllä tännekin varmasti kotiudun kunhan saan asunnon, alan muodostaa rutiineja ja tottua kieleen ja

tapoihin. 

Kaikkia varmaan kiinnostaa mut AUUU

2.4.

Joku fiksu joskus sanoi, että elämässä ei opi mitään menemättä oman mukavuusalueensa

ulkopuolelle. Näin olen itsekin aina ajatellut ja mielestäni tehnytkin niin. Voisin sanoa, että tällä

hetkellä oma comfort zoneni siintää jossain hyvin kaukana horisontissa. Sopeuduin aikanani

Ugandaan muutamassa päivässä, ja nyt vasta ymmärrän mitkä asiat sopeutumiseen vaikuttivat. Alusta

asti vietin Ugandassa aikaa paikallisten lisäksi myös muiden vaihtareiden kanssa, ja yhdessä tutkittiin

kaupunkia ja käytiin ulkona ja haluttiin nähdä kaikki heti nyt. Tapasin ensimmäisenä päivänä jo

kymmeniä ihmisiä ja aamusta iltaan olin niin hyperaktiivisen sosiaalinen, että illalla tuli heti uni. Nyt

en ole vielä tavannut ainuttakaan samassa tilanteessa olevaa, ja vaikka kuinka haluaisin lähteä

tutkimaan kaupunkia, en pysty. Olen niin riippuvainen muista ihmisistä että se on suorastaan

raastavaa. Dakarissa liikkuminen vaatii oikeastaan sen, että tietää missä on, mihin on menossa ja

millä kulkuvälineellä haluaa mennä. Bodabodia vastaavia kulkuneuvoja ei ole missään, ja 

bussimatkat ovat pitkiä. En ole löytänyt nettiä, enkä kirjakauppaa josta voisi ostaa kartan.

Kävin tänään ensimmäisen kerran työpaikalla Beben kanssa bussilla, hän oli ihana ja haki mut kotoa

ja oli koko päivän mun kanssa siihen asti että päästiin takaisin kotiin. Mutta jos mun pitäisi

huomenna mennä yksin töihin, en ikinä osaisi. Bussimatka kesti iltapäiväruuhkassa 1,5 tuntia takaisin

keskustasta tänne alueelle jonka nimeä en muista vieläkään. Bussi oli jotain aivan käsittämätöntä!

Kooltaan se oli samanlainen kuin vaikka Turun paikallisbussit, ehkä hieman pienempi. Kuitenkin,

istuvien ihmisten lisäksi bussissa seisoi arviolta 70 ihmistä. Sen jälkeen, kun ei seisoessa saanut enää

kunnolla happea, seuraavalta pysäkiltä kyytiin tuli vielä kymmenen lisää. Kipeän nilkan kanssa

puolentoista tunnin seisominen tuntui aika haasteelta, eikä ahtaanpaikankammo ollut kaukana. 

Odotan, että pääsen lopulliseen asuntooni. Tällä hetkellä täällä on todella yksinäistä, olen seitsemän

aikaan illalla istumassa yksin komissaarin kotona kun ei oikeastaan ole ketään kenelle soitella tai 

mitään paikkaa mihin voisin tai osaisin mennä. Olen tunnetusti todella sosiaalinen ja höpötän aina

paljon, minkä vuoksi rajalliset ranskan kielen taitoni tekee mut myös hulluksi. En myöskään

oikeastaan ikinä vietä aikaa yksin, vaan viihdyn parhaiten kun ympärillä on paljon ihmisiä. Jos olen

yksin, olen useimmiten netissä. Nettiä en ole saanut/löytänyt vielä ollenkaan. Olen siis todella oman

mukavuusalueeni ulkopuolella. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, tällä reissulla opin itsestäni

varmasti äärettömän paljon. Löysin itseni viime vuonna Ugandasta, ja se tunne oli

sanoinkuvaamattoman mahtava. Sen vuoksi sinne onkin ikävä koko ajan, ihmisten lisäksi on ikävä

sitä, mitä se paikka mulle edustaa. Voisinpa siis kuvitella, että jos sieltä löysin itseni, niin täältä

varmasti opin vielä paljon lisää. Joudun viettämään aikaa yksin varmasti enemmän, koska

en asu opiskelija-asuntolassa vaan käyn töissä. Nyt on kyllä ikävä kaikkia ihania ihmisiä sekä

Suomessa että Ugandassa. 

En vielä muuta pysyvään kämppään enkä ole myöskään tavannut kämppiksiäni. Työkaverini tapasin,
ja kaikki vaikuttivat mukavilta. Huomenna lähden työkaverini Ousmanen kanssa kenttämatkalle
Rufisqueen loppuviikoksi. Kyseessä on siis yksi Woomal 2:n hankepaikkakunta, joka on suhteellisen
lähellä Dakaria.

Täytyy katsoa mitä loppuviikko tuo tullessaan, toivottavasti on kiva reissu ja yksinäisyyden tunne
häviää, kun tapaa paljon uusia ihmisiä ja ehkä se ranskan puhuminen jo helpottuu pikku hiljaa. Mun
rakas ugandalainen ystävä Fred aina viljelee kaikkia sanontoja, ja kirjoitti tällaisen viestin, kun
lähdin ensimmäisen kerran takaisin Suomeen: ’life is like riding a bicycle & to keep ur balance, u
must keep moving on’. Fredin viisauksilla mennään, ja annan Dakarille mahdollisuuden saada mut
rakastumaan itseensä. Piste.