Yliopistoa ja ihanaa arkea

 

 

Bodabodalla on mukavaa!

Aamupala ravintolassa, chapatia ja kananmunia.

Asiat toimivat täällä niin eri tavalla kuin Turussa olen yliopistolla tottunut, sen tiesin jo etukäteen. Olen itseasiassa tyytyväinen, että kärsivällisyyteni joutuu koetukselle: kaikki-heti-nyt -asenne muuttuu väkisinkin, ja sehän on ainoastaan hyvä asia. Kerron havainnollistavan esimerkin eräästä päivästä yliopistolla:


Heräsin aamulla aikaisin ja lähdin yliopistolle takoituksenani rekisteröityä Makereren opiskelijaksi ja selvittää kurssien aikataulut. Soitin etukäteen parille kontaktihenkilölle kysyen neuvoa, mistä aloittaa. Aluksi menin oman tiedekuntani toimistoon 1 kysymään, missä nämä asiani voisin hoitaa ja ovatko aikataulut valmiita. Vastauksia ei oikein tullut, mutta päädyin jutustelemaan keski-ikäisen herran kanssa siitä, miten raikas ilma lake bunyonuilla on ja mitkä baarit ovat Kampalan parhaita. Sain kuitenkin vinkin mennä kysymään toimistosta 2 lisätietoja. Toimistosta 2 sain alkuperäisen hyväksymiskirjeeni ja henkilö jonka tapasin oli oikeasti se, joka tekee kurssien aikataulut. Tohtori neuvoi minulle rekisteröintitoimiston, ja menin jonottamaan kyseiselle toimistolle 3. Tällä toimistolla selitin asiani, ja tiedekunnan dekaani kertoi, että tarvitsen paperin x ja y ensin, ennenkuin tulen hänen vastaanotolleen. Sitä ennen minun piti mennä koputtamaan toimistolle 4 ja tulostamaan opintosuoritusotteeni kahtena kopiona. Takaisin toimistolla 3 dekaani neuvoi minut toiselle rakennukselle hakemaan lisää joitakin täytettäviä papereita. En löytänyt toimistoa, joten kysyin neuvoa yhdestä toimistosta a. He neuvoivat minut toimistolle b, joka oli väärä. Toimistolla b tiedettiin, että etsin toimistoa c. Toimistolla c selitin, että dekaani oli pyytänyt minua hakemaa paperit x ja y. Siellä kuitenkin sanottiin, että en tarvitse näitä papereita, mutta minun pitää selvittää, tarvitseeko sittenkin maksaa yliopistolle rekisteröintimaksuja, vaikkei lukukausimaksuja tarvitsekaan. He pyysivät menemään dekaanin vastaanotolle kysymään tätä. Siinä sitten tallustelin ylämäkeä taas tiedekunnalle, ja menin takaisin dekaanin toimistolle. Dekaani antoi minulle ohjeet, kuinka maksaa maksut. En siis voinut rekisteröityä ennen maksujen maksamista. Minun pitäisi mennä ensin pankkiautomaatille, sitten pankkiin käteisen kanssa ja täyttää erinäisiä lappuja, joista selviää, että maksu on maksettu. Menin takaisin senaattirakennukseen toimistolle, ja selvisi, etten voi edes aloittaa rekisteröintiprosessia koska kurssieni aikataulut eivät ole vielä valmiita. He neuvoivat, että kun aikataulut ovat tulleet, minun täytyy viedä paperi x toimistoon ö ja paperi y toimistoon ä. Tämän jälkeen vasta kolmas paperi dekaanille. Dekaani taas neuvoi päinvastoin. Päivän lopussa juostessani ylösalas toimistosta toimistoon pääni oli niin sekaisin etten tiennyt enää mistään papereista mitään eikä rekisteöintiprosessi ollut edes alkanut. Neljä tuntia tosin kului mukavasti!

Vielä ei ole mitään tietoa siitä, mikä päivä opiskelut alkavat. Professori neuvoi minua menemään joka päivä yliopistolle tarkistamaan, onko joku tulossa pitämään luentoa vai ei. Olen ihmisoikeuksien maisteriohjelmassa, joten luentoni ovat maanantaista perjantaihin, päivittäin klo 17-20. Osallistuin tällä viikolla vapaa-ehtoisesti erääseen maisteriohjelman seminaariin. Seminaarin pitivät kaksi vierailevaa kansainvälistä filosofian professoria, ja aiheena oli Responding to global poverty. Seminaari kesti seitsemän tuntia, ja oli aivan mahtava. Yleisönä oli noin pari kymmentä opiskelijaa, juuri sopivan vähän, että syntyi hyvin vilkasta akateemista keskustelua. Sain itsekin sanottua näkemyksiäni eräästä Peter Singersin teoriasta. Sain päivästä irti aivan valtavasti, ja huomasin, miten paljon olen halunnut taas yliopistolle, vaikka lomailu onkin ollut rentouttavaa. Oli hyvä tajuta käytännön keskustelun kautta, kuinka kaikki omat näkemykset ovat länsimaisesta perspektiivistä, eikä välttämättä sen enempää oikeita. Oli hienoa kuulla ja oppia paikallisten opiskelijoiden näkökulmia, sillä ne olivat paikoin täysin vastakkaisia. Senhän takia tänne on tultu, oppimaan näkökulmia mitä ei millään voi oppia muuten kuin tulemalla tänne ja sisäistämällä muiden näkökulmia. Ja sain taas vahvistusta sille, että tämä on niin mun juttu kuin vain voi olla: haluan suuntautua opiskeluissa vielä enemmän kehitysmaihin ja globaalille tasolle. En malta odottaa, että luennot alkaa! Ainiin, paikallisen kielen oppimisen lisäksi (eräs kaveri opettaa mulle hostellilla lugandaa) osallistun varmaan kahden kuukauden mittaiselle swahilin peruskurssille muiden vaihtareiden kanssa. En malta odottaa myöskään sitä! 


Arkeen täällä Kampalassa on jo muodostunut paljon kotoisia rutiineja. Aamulla viiden aikaan herää aina tuttuun kukonlauluun ja kirkon kutsulauluihin, ja nukahtaa uudestaan muutamaksi tunniksi. Aamupalaksi syön melkein päivittäin leipää, jonka päälle ostan slummin tutulta naiselta avokadoa, ja päälle hieman suolaa ja pippuria. Vaihtoehtoisesti ostetaan tyttöjen kanssa suuri anananas ja haetaan jukurttia lähikaupasta. Joinakin aamuina pari banaania toimii hyvin. Ei olla vielä tehty ruokaa täällä itse kertaakaan, hostellin keittiö on aikalailla olematon. Pitäisi ostaa ensin liesi.. Käytännössä syömme siis ulkona vähintään kaksi kertaa päivässä ravintolassa. Vaikka se onkin kalliimpaa kuin itse tehty ruoka, on siihen kyllä paikallisella hintatasolla varaakin. Tyypillinen lounas, papuja, riisiä ja matokea, maksaa noin euron, maksimissaan kaksi. Annokset ovat niin isoja, että usein syömme niitä puoliksi muiden kanssa. Illallisella maksetaan usein noin 3-4 euroa juomineen, joskus satunnaisesti hienoissa ja kalliissa paikoissa 8 euroa, joka on jo aika maksimi.  Syödään päivittäin chapatia, joka on maailman parasta paikallista välipalaa. Kyseessä on ohut rieskamainen leipä, jota saa ostettua halvalla kadulta lämpimänä, useimmiten iltapalaksi. Vaihtoehtona on myös rolex, chapatiin kääritty munakas. Miten jokin niin yksinkertainen voi olla niin herkullista!

Ollaan tottuneita liikkumaan täällä bodabodilla, matatatuilla (minipakettiautot jotka kulkevat bussireitinomaisesti vakioteitä) ja joskus yksityisillä takseilla. Olo on täällä Wandegayan kaupunginosassa jo hyvin turvallinen, koska ollaan tottuneita liikkumaan ja tiedetään miten toimia missäkin tilanteissa. Baareissa käydään edelleen noin joka toinen päivä, jotenkin vaan tulee helposti jatkettua illalliselta johonkin! Ei nyt mitenkään ihan hullua biletystä, mutta muutamille, ja joskus ihan parille. Ja Suomessa vielä mietin, että täällä menee puoli vuotta sitten todella rauhallisesti. Mutta jos ne luennot joskus alkaa, niin ehkä sitten ei ole aikaa. Vaikka kyllä varmasti on :D. 

Reppureissausta päiväntasaajalla

Bussimatka takaisin Kampalaan, pojalla oli omat eväät mukana.

Aamu alkoi meloen järvellä

Tyttöjen kanssa patikointitauko eräällä järven saarista

Lähdettiin viikko sitten tyttöjen kanssa (ranta)lomalle länsi-Ugandaan Lake Bunyonyille. Tarkoitus oli lähteä Zanzibariin katsomaan erästä tuttua, mutta muiden opiskeluaikataulu ei antanut periksi, joten tehdään se reissu myöhemmin keväällä. Menossa sinne ollaan kuitenkin! Matkattiin järvelle postibussin kyydissä. Ovella oli moneen kertaan turvatarkastus ja laukkujen seulontaa. Lisäksi huumekoirat haisteli meidän laukut läpi. Bussi oli siisti ja uudenaikainen, ja koko kahdeksantuntisen matkan soi afrikkalainen musiikkitelevisio ja meininki oli mahtava! Päästiin järvelle Kabalesta taksilla, ja meidän hotelli oli aivan täydellinen, joskin aikamoinen muzungu-paikka. Ilma oli aivan käsittämättömän puhdasta ja raikasta, ja oli myös hieman viileämpää kuin Kampalassa. Kotona kaupungissa ilma ei ole kovin raikasta ja on suhteellisen tunkkaista ja kuumaa päiväsaikaan. Järvi oli ihanan tyyni ja kaunis, paras löhölomapaikka ja pitkän bussimatkustamisen arvoinen!

Loma oli rentouttava, käytännössä syötiin, käveleskeltiin, uitiin ja melottiin. Ja pelattiin korttia, pelataan joka päivä Chinese seven -peliä, ei vaan ikinä kyllästytä siihen. Järvellä oli ihana meloa, oli tyyntä ja hiljaista eikä moottoriveneitä ollut missään. Ja Ugandan suuressa Victoria-järvessä ei voi uida, joten se oli aika luksusta. Mietittiin vaan että huh, nyt on tammikuu ja me täällä uidaan ja juodaan bisseä rantalaiturilla! Ei voinut olla miettimättä ihmisiä siellä kylmässä pohjoisessa, joten sympatiani oli teidän puolella! Ainakin sen verran mitä sitä ajatteli, lähinnä keskityttiin nauttimaan lomasta. ;) Yhtenä päivänä lisäksi osallistuttiin puolivahingossa erään paikallisen suvun suureen uudenvuoden juhlaan, ja tehtiin itse vanhojen naisten avulla käsitöitä banaaninlehdistä. Kun oltiin vietetty muutama yö järvellä, mentiin yöksi Kabaleen nauttimaan paikallisia herkkuja ja yöksi hostelliin, koska bussi takaisin lähtee aina aikaisin aamulla.

En kyllä välttämättä liiottele, jos sanon, että vietin tänään tähän astisen elämäni pisimmät 9 tuntia. Ugandalainen pitkänmatkan bussilinja Kabalesta takaisin Kampalaan oli ahdas ja kuuma, ja kuski kaahasi ja kiemurteli niin että piti nähdä vaivaa että pysyi penkillä. Kun tiet ovat täynnä kuoppia ja töyssyjä ja iskunvaimentimista ei ole kuultukaan, ei aika varsinaisesti lentänyt. Vieressä istunut Jeanette on reissannut Afrikassa paljon, ja kertoi omista reissuistaan, joilla oli nukkunut 12 tuntia vanhan ja romuisen bussin lattialla ja lyönyt päätään penkkiin koko matkan, joten taidettiin kuitenkin olla aika onnekkaita. Ja vessataukojahan ei ole, joten piti yrittää juoda mahdollisimman vähän vettä, vaikka janottikin. Edellisiltainen malarialääke ei varsinaisesti helpottanut huimausta ja nestehukkaa..Arvostan suomalaisia vessallisia busseja, enpä sitäkään ennen ollut ajatellut. Mutta kokonaisuudessaan oli ihan mukava bussimatka (!), kaikki on kiinni asenteesta. Alkumatkasta hoin vaan itselleni että tämäkin on yksi kokemus lisää ja joka tapauksessa se 9 tuntia tulee menemään ohi. Se miten se menee, riippuu täysin omasta suhtautumisesta. Niinpä juttelin koko matkan kaikenlaista Jeaneten ja paikallisen kaverin Stuartin kanssa ja kyllä se matka sitten joskus loppuikin. Niin ja rinkka selässä bodabodalla bussiasemalta kotiin ei ollut maailman paras idea. Mietin ihan oikeasti että se on nyt sitten menoa, kuski oli todella järjetön. Ilman kypärää (niinkuin aina täällä mutta mainitsimpa nyt kuitenkin) moottoripyörän tarakalla rinkka selässä, kun kuski tekee äkkijarrutuksia ja nopeita kiihdytyksiä ja ajaa autojen ja rekkojen välissä kuin hullu. Löin melkein pääni kuorma-auton sivupeiliin ja tyyppi myös törmäsi toiseen bodabodaan, joskin jarruttaessaan. Siinä oli taas kokemus lisää!

Getting used to Kampala

The main building of Makerere University

Ugandassa kaikki on mahtavasti, it's all goood niinku paikalliset sanoo. Opiskelujen alkamisen ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin pari viikkoa on vielä vapaata ennen luentoja. Luultavasti helmikuun alussa alkaa luennot. Olen käynyt muutaman kerran yliopistolla, kun tästä hostellilta menee kerran tunnissa ilmainen kuljetus sinne. Kaukanahan se ei ole, mut täällä nyt yleensä ei ole tapana kävellä mihinkään kun helle on kova ja yliopistolle on pelkkää ylämäkeä. Kampus on valtava ja opiskelijoita on paljon enemmän kuin Turussa, Makerere taitaa olla Itä-Afrikan suurin yliopisto. Rakennuksista osa on ihan hyvässä kunnossa, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteellinen tiedekunta oli hieman kuluneen näköinen paikka. Varsinkin nyt valmistumisaikaan aseistettuja poliiseja pyörii satoja yliopistolla. Jokaisen rakennuksen sisäänkäynnillä on turvatarkastus, ja pitää usein ilmoittaa mihin on matkalla. Olen tavannut yliopistolta ihmisiä, jotka ovat auttaneet paljon käytännön asioissa ja muutenkin sopeutumisessa. Lisäksi tapasin eräänä päivänä yliopiston bussimatkalla Brianin, korealaisen pojan, joka on ollut vuoden vaihdossa ja lähtee takaisin kotiinsa ensi viikolla. Hän lupasi näyttää mulle kampusaluetta, ja esitteli mulle vaikka mitä. Käytiin syömässä ja tavattiin hänen kavereitaan, ja hän näytti mulle kaupunkia. Hän käyttäytyi ihan niinkuin paikallinen, neuvotteli hinnat ja heitteli kaikenlaista juttua ihmisten kanssa lugandaksi (kieli mitä paikalliset käyttää usein keskenään). Brianin piti ostaa paljon kaikkia tuliaisia perheelleen, ja mulle kaikki oli vaan uutta, niin oli kyllä tosi mukavaa. Mentiin koko iltapäivä bodabodalla eri paikkoihin, hankittiin mulle liittymä ja kaikkea muuta, mitä vielä puuttuu. Bodabodalla on kyllä niin mukavaa mennä, vaikka se onkin vaarallista.

Mahtavinta on se, että kaikki on uutta, eikä aamulla tiedä yhtään, mitä päivä tuo tullessaan. Iltaisin vain miettii, että miten mahtava päivä on ollut eikä aamulla ollut aavistustakaan siitä mitä tulee tekemään. Viimeisten päivien aikana on tapahtunut niin paljon, että tuntuu niinkuin olisin ollut täällä ikuisuuden. Olen tavannut hirveästi uusia ihmisiä, ja nähnyt Kampalaa ja Entebbeä. Kävin myös Suomen kunniakonsulaatissa yhtenä aamuna bodabodalla äänestämässä presidentinvaaleihin. Viime päivinä eniten olen viettänyt aikaa neljän norjalaisen tytön kanssa, ollaan koettu paljon jo tähän mennessä. Kampalan kartta ei ole vielä piirtynyt päähän, kun on vähän sekaisin vielä kaikista uusista paikoista. Ollaan oltu Kampalan yöelämässä viikon aikana jo kahdesti, ja on kyllä ollut ihan mahtava meininki. Mennään joka paikkaan porukassa norjalaisten kanssa, niin viidestään pysyy ryhmä hyvin kasassa, vaikka täällä juhliminen onkin muuten vaarallisempaa kuin Suomessa. Ollaan hyvin huolehdittu toisistamme aina kun ollaan käyty jossain. Hostelli on aivan mahtava­, vaikka täällä onkin bileet joka ilta jossain huoneessa. Siis ihan viikon ympäri aamuun asti. Hostellin lisäksi slummista kaikuu joka yö kukonlauluun asti musiikkia ja huutoa: ugandalaiset tietää kyllä miten otetaan rennosti. Sitten kun meteli loppuu, alkaa kuulua koirien ulvontaa ja kukkojen kiekumista. Oudointa on, että ei se oikeastaan haittaa. Täällä on niin mukavan kotoisaa, kun koko ajan kuuluu jotain mölyä jostain.

Ugandalaiset on mahtavia, kaikki muistaa mun nimen (vaikka en muista kenenkään) ja huutelee että "hello Henna, how are ya" aina kun näkee jossain ohimennen. Tuntemattomatkin toivottelee hyvää huomenta ja moikkailee ja hymyilee, ja kaikki on aina ihanan positiivisia ja rentoja. Täällä ei vaan voi olla hymyilemättä koko ajan, kun kaikki ovat niin avoimen hyväntuulisia päivästä toiseen. Kaupassa ja lähikadun hedelmä- ja ruokakojuilla monet myyjät on jo tuttuja, on tällainen ihana pikkukylän meininki vaikka onkin isossa kaupungissa. Naapurihuoneen nainenkin lupasi olla mun ugandalainen isosisko, ja toi mulle yksi päivä itse laittamaansa ruokaa ja lupasi opettaa, miten tehdään ugandalaisia ruokia. Tuntuu oudolta ajatella, että olen todella ollut täällä vasta viikon, tämä tuntuu jo niin kodilta. Rakastun tähän paikkaan ja kulttuuriin koko ajan vain enemmän, enkä malta odottaa että pääsen näkemään Kampalan ulkopuolistakin Ugandaa.

Kuvia

Ikkunasta nakyva Kampalan suurin slummi, 50 000 asukasta

Alkufiiliksia

8.1. iltapäivä: Tästä mennään vaan ylöspäin jooko?

Vietin Lontoossa ja sen lähikapungeissa muutaman ihan mahtavan päivän, ja tuntuu hassulta lähteä yhtäkkiä vaihtoon sieltä puoleksi vuodeksi.

Mutta asiaan :D Useimmiten ironia on ihan hauskaa mutta ei oikein lämmittänyt kauheasti mun mieltä tässä tapauksessa. Muutamia päiviä ennen lähtöä monet kysyivät, että joko jännittää. Vastasin siihen useimmiten, että enimmäkseen olen innoissani, mutta pelkään, että olen unohtanut jotain oleellista, tai etten pääse maahan ollenkaan. Niinhän siinä sitten kävikin, ei ollut kaukana Lontoon lentokentälle jääminen nimittäin. Mistään ei etukäteen löytynyt tietoa, että Ugandassa Entebben lentokentällä viisumia hakiessa tulee olla valmiina lentolippu pois Ugandasta. En hankkinut viisumia Suomesta etukäteen, koska ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa: lähin Ugandan suurlähetystö on Tanskassa, ei Suomessa. Sainhan epävirallisen päätöksen vaihtopaikastani yliopistolla (=sähköpostin että hanki vaan liput vaikkei meillä mitään varmaa tietoa vielä ole) vasta marraskuussa. Olen menossa reissaamaan eri Afrikan maihin kesäkuuksi, joten en ollut vielä edes varma, mistä maasta olen tulossa takaisin Suomeen.

Menin check-in -tiskille, ja siinä vaiheessa kävi ilmi etten pääse lähtemään edes Lontoon päästä, ennenkuin olen ostanut lentolipun pois Ugandasta. Siinä oli sitten noin kymmenen sekuntia aikaa päättää päivämäärä ja kohde. Halusin säästää rahaa, ja koska en ole vielä päättänyt mistä tulen takaisin: otin lipun Kampalasta Nairobiin, koska se nyt sattuu olemaan lähin suuri kaupunki naapurimaassa. Päivämääräksi heitin lonkalta 2.6. (ehkä), koska arvioin että silloin olisivat tentit loppu. Taitaa mennä reissusuunnitelmat hiukan uusiksi, huh! Hiukan kyllä ketutti siinä vaiheessa, kun vaivaisen alle parin tunnin matkan hinta oli yli 400 euroa, enkä sinänsä tarvitse tuota lentoa yhtään mihinkään. Samalla hinnalla olisi saanut lennon Suomeenkin, mutta harkinta-aikaa ei kauheasti ollut, joten sinne meni monta sataa hukkaan. Ja en kuitenkaan halunnut lentää Ugandasta, koska julkisilla on tietysti halvempaa matkustaa. Jos olisin selvittänyt asian etukäteen, olisin helposti säästänyt monta sataa euroa. Kaiken lisäksi visa electron ei toiminut, mutta onneksi olin juuri ennen lähtöä hankkinut mastercardin, ihan varmuuden vuoksi, jos Ugandassa tulee jotain ongelmia. En olisi ikinä arvannut, että tarvitsen korttia jo Lontoon päässä, ennenkuin pääsen edes koneeseen. Jos tässä turhassa rahanmenossa on siis jotain hyvää, niin ainakin se, että pääsin lopulta kuitenkin lentämään. Toivottavasti tässä nyt oli opetukset tältä erää, learned my lesson.

9.1. aamu

Vaikka yksin on ihan mukavaa matkustaa muuten, lentokonematka Lontoosta Etiopiaan tuntui pitkältä. Vieressä istui vielä hiljainen kaveri, joka nukkui facepalm-asennossa koko kahdeksantuntisen matkan. Ainoa puheenaihe tulikin siitä sitten luontevasti, kun ruiskaisin vahingossa puoli pullollista käsidesiä tyypin syliin (onneksi aika loppuvaiheessa). Nyt kirjoittelen täällä blogia Addis Abeban lentokentällä Etiopiassa, 9.1. ja kello on 7.40 aamulla. Ei ihan paras energiataso kolmen tunnin istumiseen, kun pitäisi vahtia tavaroita ja kytätä lähtöporttia. En käytännössä edes nukahtanut kunnolla koneessa. Ei sen puoleen, näyttää sen verran pieneltä kentältä että ei täällä helpolla pääsis varmaan eksymään. Jännää, tää odotushuone on niin Afrikkaa! Tietäisitte jos näkisitte. Nyt kyllä pelottaa! Lähinnä se, että pääsenkö Ugandaan edes vai oonko taas mokannut jotain niin etten pääse maahan. Eikä mitään käsitystä onko kukaan vastassa, vaikka "this girl" -niminen henkilö pitäisi siellä odotella, toinen asia onkin sitten että miten hänet tunnistaisi. En ole kunnolla edes ajatellut vielä sitä itse Kampalaan menoa, nyt olis tärkeintä vaan se että saan sen viisumin. Nyt on kyllä sellainen matkaväsymys et haluaisin vaan pitkälleni johonkin nukkumaan, istuen nukkuminen ei nyt oikein maistu.

9.1. ilta

Viisumi Entebbestä oli ihan rutiinijuttu ja todella helppo saada ihan tuosta noin vaan, harmittaa vielä enemmän se hukkaanmennyt 400 euroa! Mutta niinkuin arvelin, ei sieltä yliopistolta kukaan ollut vastassa. On eka ilta enkä oo käynytkään yliopistolla saati nähnyt ihmisiä sieltä :D Sieltä siis lähdin yhden mukavanoloisen taksikuskin mukaan, sovittiin tietysti oikeaoppisesti hinnasta etukäteen. Niin ja te kaikki Suomipalelijat, taksin mittari näytti +37! Taksikuski oli maailman symppiksin, sain käyntikortin ja harkitsen ehkä soittelevani uudelleen, vakkarikuskit on täällä aika perusjuttu ilmeisesti. Se vei mut Akamwesi hostellille suoraan, nyt istun täällä omassa huoneessani kirjottelemassa blogia.

Taisin tehdä jo tänään kaiken mitä ei sais tehdä, it's out of my system!

"Bodabodat on vaarallisia takseja, ei kannata mennä niillä mielellään ikinä, mut varsinkaan yksin" -> Lähdin heti ensimmäiseksi pankkireissulle (!) bodabodakuskin kanssa, hyvinhän se meni! Se oli hostellin jonkun vartijan tutuntuttu joka on kuulemma hänen luottopoikansa. Siinä sitten käytännössä, niille jotka ei tiedä mikä on bodaboda, menin jonkun paikallisen pojan skootterintarakalla, ja siinä kyllä mentiinkin! Ja kypärät ei ole täällä varsinaisesti muotia vaikka lainmukaan pitäisi sellaiset ollakin. Niin ja pari huutelua tuli, ihan pari vaan.. Oli muuten aikamoinen liikenne, enpä olis ihmetellyt jos olisin jo tänään löytänyt itteni onnettomuudesta tuolta jostain..

"Älä tee isoa numeroa siitä että käyt pankissa" -> Siellä se koko pankillinen ihmisiä tuijotti mua kun yritin "vaivihkaa" kysellä miten dollarit saadaan vaihdettua shillingeiksi, ihan hyvä sinänsä että ei ryöstetty kun puoli kaupunkia näki mun shillinkiviuhkan kun poistuin sieltä. Jos joku haluaa vinkin, niin vaivihkaa toimiessa auttaa, että on ainoa valkoinen jota kaikki jo valmiiksi muutenkin tuijottaa, ja lisäksi kyselee joka ikiseltä työntekijältä samaa asiaa niin, että pankinjohtaja kutsutaan paikalle. Niissä on aseistetut vartijat täällä kyllä aina pankkien ulkopuolella, et hyvä se.

"Kannattaa suosia isojen kauppojen pullovesiä, mielellään kalliimpia. Jos käy katukaupassa niin sitten mineraalivettä, ettei osta tietämättään kraanavettä" -> No arvatkaas oliko siinä naapurikujalla mitään muuta kun pari hämärää kauppaa mistä sai vaan kuplatonta vettä jostain alahyllyltä ja en ollut juonut tuntikausiin, koska kukaan ei huoli dollareita ja isot kaupat on jossain kuusessa. Katsoo sitten huomenna tuleeko se mahapipi vai ei.

Päätin lähteä tutustumaan ihmisiin, ja siitä on kyllä ihan hyvin apua että erottuu joukosta. Jotenkin vaan sain heti aika kasan miespuolisia tuttuja täältä hostellilta, mutta nyt sain jo ainakin yhden ystävän, ugandalaisen Sharonin. Hän alkoi oikein tekemään mulle listaa mitä kaupasta pitää ostaa että saadaan tästä huoneesta mulle koti, ja vie mut huomenna aamulla ostoksille. Tänään illalla mennään hankkimaan mulle paikallinen liittymä jostain kuulemma. Mulla ei ollut aikomusta purkaa laukkua vielä, mutta Sharon aloitti tiukasti sen homman ja alkoi viikkailemaan mun vaatteita, nyt tää on jo ihan koti! Tuleepas paljon asiaa. Niin muuten, kukaan ei ymmärrä täällä mun englantia enkä mä ymmärrä muiden englantia. Ihan niinkun puhuttais eri kieltä!

Tulee muuten aika elitistinen olo katsoa jättikokoisen yksiönsä neljännen kerroksen ikkunasta ulos, ja näkee ihan vieressä silmänkantamattomiin slummialuetta. Jos tää netti vähänkään toimisi, laittaisin kuvan mun ikkunan näkymästä, sitä ei voi kyllä kuvitella ennenkun näkee, se slummi jatkuu pitkälle horisonttiin asti. Ja tää on vielä sitä hyväosaistempien aluetta.. Laittaisin myös kuvaa mun huoneesta, jos toimisi tää netti. Ja kuulen sisälle lasten iloista huutoa ja kukon kiekumista, ja paljon naurua. En usko että ikinä totun tohon näkyyn ja miten syyllinen olo siitä tulee, mut en kyllä haluakaan tottua.

Mulla on sellainen olo että Ugandalla on mulle paljon annettavaa! Erään ihanan kirjeenkirjoittajan lainausta lainaten,

"The world is a book, and those who do not travel read only one page."