Tällä kertaa liftaamisessani ei ollut kyse rahasta, opiskelijalippu junalla Turkuun olisi kustantanut vain alle 40 euroa. Halusin reissata ja seikkailla hieman, koska ei ollut mihinkään kiire.
Seikkailtua sitä tulikin. Oulusta Jyväskylään kuljin viidessä eri kulkuneuvossa. Kertaakaan en seissyt tien reunassa kylttini kanssa yli viittä minuuttia. Joku heitti pari kilometriä paremmalle liftauspaikalle, toinen seuraavaan pitäjään.
Eräs noin 80-vuotias herrasmies ei löytänyt tietä Jyväskylään. Hän ajoi yhdellä kädellä Fiatiaan ja yritti pysyä kaistalla, kun vaimo soitteli tauotta huolissaan ja puhelin muistutti ottamaan nitrot. Jouduin hyppäämään Haapavedellä melkein vauhdista pois, kun papan sisko oli tulossa pian kyytiin, eikä kuulemma perusta papan tapaa tehdä joskus tavallisesta poikkeavia asioita, kuten ottaa liftaajaa kyytiin. "Sellaisia ompi meidän suvun naisihmiset", totesi pappa.
Kaikessa kiireessä liftauspahvi jäi vanhan herran autoon, taisi siis jäädä kiinni siskolleen liftarin kyytsäilystä. Haapavedellä ABC-myyjä lahjoitti uuden pahvin, jolle kirjoittaa seuraava määränpää, ja toivotti onnea matkaan.
Hetken päästä joku jo heittikin seuraavaan kylään. Sieltä rekkakuski nappasi mukaan. Kuunneltiin HIMiä ja Stebaa ja puhuttiin impulsiivisuudesta. Käytiin kahveilla ja jäätelöillä järven rannalla, naurettiin ja laulettiin matka. Rekkakuski kiersi 20km lenkin, että pääsisin paremmalle liftauspaikalle.
Seisoin siinä 11 aikaan illalla Kuortin ABCn kulmilla HKI-kyltti kädessä. Autoja ei näkynyt, ne jotka näkyi, olivat menossa eri suuntiin.
Ei ollut makuupussia mukana, mutta en ehtinyt edes huolestua, tai miettiä miten viettäisin yöni. Maailmalla on tapana huolehtia omistaan, sanoi kaverini viime viikolla, ja ajattelin kai jotain samansuuntaista. Hetkellisesti teki mieli soittaa äidille, mutta en halunnut huolestuttaa turhaan.
Hetken päästä kohdalleni pysähtyi auto, ja kuskin paikalta astui ulos silmälasipäinen mies. Hän käveli luokseni, katsoi silmiin, ja kysyi, olenko kunnossa. Kerroin, että kaikki on hyvin, ja mistä tulen ja mihin olen menossa. Autosta nousi myös nuori tyttö. He tarjosivat yöpaikkaa kotoaan, ja hyppäsin takapenkille. En oikeastaan edes ehtinyt sisäistää, mitä tapahtui. Intuitio kai hoiti asian puolestani.
Perhe lämmitti saunan, antoi pyyhkeen. He tarjosivat iltapalaa, naljailivat toisilleen ja katseltiin reittiäni kartalta. Minulle pedattiin vuodesohva, laitettiin teetä ja imuroitiin keskellä yötä, että saisin nukuttua, vaikka matolla oli koirankarvoja.
"Jos kellon kova tikitys häiritsee nukkumista, ota vain paristot irti", huikkasi perheen isä ennen nukkumaanmenoa. En tiennyt mitä vastata, olin niin pöllämystynyt tästä ylenpalttisesta ystävällisyydestä.
Aamupalan jälkeen koko perhe lähti heittämään mua koiran kera takaisin risteykseen. Miten sitä voi edes tarpeeksi osata kiittää perhettä, joka niin avosydämisesti luottaa tuntemattomaan, että avaa kotinsa ja maailmansa noin vain? Niinkuin päivässä ei olisi mitään arjesta poikkeavaa.
Tuo silmälasipäinen mies kertoi, että meni jo illalla kertaalleen yksin autolla ohitse, mutta kävi nappaamassa tyttären kotoa mukaan, että luottaisin heihin helpommin ja saisivat minut turvaan.
Tuntuu, että meidän yhteiskunnassa tärkeimpiin arvoihin kuuluu itsenäisyys ja riippumattomuus. Riippuvaisuus muista ja avun kohteena oleminen nähdään arkikielessäkin heikkoutena ja nolona. Kun heittäytyy täysin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan, ymmärtää isoja juttuja. Kaikki me ollaan olemassa toisiamme varten, oli kyse sitten ystävästä tai tuntemattomasta.
Lainaus kirjoituksesta, joka teki joskus vaikutuksen (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1367121228045):
"Maailma on valtaosaltaan kaunis. Ihmiset ovat enimmäkseen hyviä."
Ps. Jos näette liftarin, napatkaa kyytiin =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti