Reppu selkään!

Olen parin päivän päästä lähdössä yksin pitkälle reppureissulle, muutaman Euroopan maan kautta Nepaliin, Intiaan ja mihin ikinä tie viekään.

Olen tässä viime aikoina miettinyt monesti, miksi haluan reissata. Ei sinänsä että olisi jotenkin välttämätöntä perustella itselleen lähtemistä, mutta on mielenkiintoista reflektoida välillä tekemisiään. Ja tuntuu myös, että haluaisin perustella kaikille tärkeille ihmisille lähtemistäni.

Kerroin juuri eräälle ystävälleni perheeni ulkomaanmatkoista pienenä. Olen melko vähävaraisesta perheestä, joten moniin asioihin ei ollut varaa. Joka talvi joulun jälkeen alettiin pohtia äidin ja siskon kanssa, mihin tänä vuonna käytettäisiin kasatut säästöt. Pitäisikö ostaa vihdoinkin se tietokone tai meille tytöille kännykät, vai lähdetäänkö kesällä käymään Italiassa?

Vuosi toisensa jälkeen pärjättiin ilman kännyköitä ja kävin aina koulun jälkeen kaupungin kirjaston tietokoneilla. Kun kaikilla yläaste-kavereilla alkoi olla kännyköitä ja tietokoneita, me mentiin vielä kesäisin matkalle ja pärjättiin mainiosti ilman, monta vuotta. Reissailun ja kokemuksien priorisointi muiden asioiden (ja tavaroiden) edelle on juttu, josta olen vieläkin iloinen ja josta olen huomannut pitäväni itsekin edelleen kiinni.

On siinä reissaamisessa monta muutakin juttua. Kun lähdin ensimmäistä kertaa ikinä yksin matkaan, menin Ugandaan vaihtoon. En tutustunut suomalaisiin, eikä perillä ollut etukäteen tuttuja. En pysty sanoin edes kuvailemaan sitä fiilistä, mikä alun takkuilun jälkeen vaihdon aikana tuli. Kun oli luonut itselleen arjen, saanut ympärilleen ihania ihmisiä ja pärjännyt hyvin noin kaukana kotoa ja aivan itse, tajusi, että mähän pärjään missä vaan. Mitä ikinä elämässä tulee vastaan ja mihin tilanteeseen ja ympäristöön ajautuu, aina kaikesta selviää. Tällainen "everylittlethingsgonnabeallright" -meininki on juttu, minkä aina oivaltaa uudelleen ja se tuntuu joka kerta ihan käsittämättömän hyvältä. Se ajaa vaikka mihin, hyppäämään uusiin juttuihin ja paikkoihin uudestaan ja uudestaan.

Tänä kesänä jutellessani monien kaverien kanssa matkoista, oivalsin myös uuden näkökulman nimenomaan reppureissailuun. Olen ollut Suomessa tänä vuonna suhteellisen pitkän pätkän kerrallaan. Vaikka Suomi-kesä oli aivan mahtava pitkästä aikaa ja nautin oikeasti joka hetkestä, kulman takaa alkoi hiipiä levoton olo. Tajusin, että reissailun jälkeen Suomessa kaikki tuntuu jotenkin niin älyttömän helpolta. Helppo ei tietenkään ole vain huono asia, kaikki sujuu hyvin ja mikäs siinä. On paikka missä nukkua, liikenne ja kulttuuri on tuttua, on rutiineja ja ystäviä. Mutta reissun päällä kun täytyy etsiä yösija, nähdä, tutustua, seikkailla ja sopeutua, mieli lepää. Hetki tuntuu ainutlaatuiselta ja jotenkin hassulla tavalla "ansaitulta". On helppo nauttia kaikesta ja kaikista.

Nyt pakkaamaan rinkkaa, nähdään Turku kun päivät alkaa olla taas pidempiä<3 p="">

Uganda, Lake Bunyonyi 2012

Kaikkee hyvää

Lähdin kerrankin kiertämään Suomea, ensin Kajaanin kautta Mustarindalle Hyrynsalmelle, sitten Ouluun ja juhannukseksi Äkäslompoloon. Paluumatkalla lähdin liftaamaan kohti Turkua.

Tällä kertaa liftaamisessani ei ollut kyse rahasta, opiskelijalippu junalla Turkuun olisi kustantanut vain alle 40 euroa. Halusin reissata ja seikkailla hieman, koska ei ollut mihinkään kiire.

Seikkailtua sitä tulikin. Oulusta Jyväskylään kuljin viidessä eri kulkuneuvossa. Kertaakaan en seissyt tien reunassa kylttini kanssa yli viittä minuuttia. Joku heitti pari kilometriä paremmalle liftauspaikalle, toinen seuraavaan pitäjään.

Eräs noin 80-vuotias herrasmies ei löytänyt tietä Jyväskylään. Hän ajoi yhdellä kädellä Fiatiaan ja yritti pysyä kaistalla, kun vaimo soitteli tauotta huolissaan ja puhelin muistutti ottamaan nitrot. Jouduin hyppäämään Haapavedellä melkein vauhdista pois, kun papan sisko oli tulossa pian kyytiin, eikä kuulemma perusta papan tapaa tehdä joskus tavallisesta poikkeavia asioita, kuten ottaa liftaajaa kyytiin. "Sellaisia ompi meidän suvun naisihmiset", totesi pappa.

Kaikessa kiireessä liftauspahvi jäi vanhan herran autoon, taisi siis jäädä kiinni siskolleen liftarin kyytsäilystä. Haapavedellä ABC-myyjä lahjoitti uuden pahvin, jolle kirjoittaa seuraava määränpää, ja toivotti onnea matkaan.

Hetken päästä joku jo heittikin seuraavaan kylään. Sieltä rekkakuski nappasi mukaan. Kuunneltiin HIMiä ja Stebaa ja puhuttiin impulsiivisuudesta. Käytiin kahveilla ja jäätelöillä järven rannalla, naurettiin ja laulettiin matka. Rekkakuski kiersi 20km lenkin, että pääsisin paremmalle liftauspaikalle. 

Seisoin siinä 11 aikaan illalla Kuortin ABCn kulmilla HKI-kyltti kädessä. Autoja ei näkynyt, ne jotka näkyi, olivat menossa eri suuntiin.
Ei ollut makuupussia mukana, mutta en ehtinyt edes huolestua, tai miettiä miten viettäisin yöni. Maailmalla on tapana huolehtia omistaan, sanoi kaverini viime viikolla, ja ajattelin kai jotain samansuuntaista. Hetkellisesti teki mieli soittaa äidille, mutta en halunnut huolestuttaa turhaan.

Hetken päästä kohdalleni pysähtyi auto, ja kuskin paikalta astui ulos silmälasipäinen mies. Hän käveli luokseni, katsoi silmiin, ja kysyi, olenko kunnossa. Kerroin, että kaikki on hyvin, ja mistä tulen ja mihin olen menossa. Autosta nousi myös nuori tyttö. He tarjosivat yöpaikkaa kotoaan, ja hyppäsin takapenkille. En oikeastaan edes ehtinyt sisäistää, mitä tapahtui. Intuitio kai hoiti asian puolestani.

Perhe lämmitti saunan, antoi pyyhkeen. He tarjosivat iltapalaa, naljailivat toisilleen ja katseltiin reittiäni kartalta. Minulle pedattiin vuodesohva, laitettiin teetä ja imuroitiin keskellä yötä, että saisin nukuttua, vaikka matolla oli koirankarvoja.

"Jos kellon kova tikitys häiritsee nukkumista, ota vain paristot irti", huikkasi perheen isä ennen nukkumaanmenoa. En tiennyt mitä vastata, olin niin pöllämystynyt tästä ylenpalttisesta ystävällisyydestä. 

Aamupalan jälkeen koko perhe lähti heittämään mua koiran kera takaisin risteykseen. Miten sitä voi edes tarpeeksi osata kiittää perhettä, joka niin avosydämisesti luottaa tuntemattomaan, että avaa kotinsa ja maailmansa noin vain? Niinkuin päivässä ei olisi mitään arjesta poikkeavaa.

Tuo silmälasipäinen mies kertoi, että meni jo illalla kertaalleen yksin autolla ohitse, mutta kävi nappaamassa tyttären kotoa mukaan, että luottaisin heihin helpommin ja saisivat minut turvaan. 

Tuntuu, että meidän yhteiskunnassa tärkeimpiin arvoihin kuuluu itsenäisyys ja riippumattomuus. Riippuvaisuus muista ja avun kohteena oleminen nähdään arkikielessäkin heikkoutena ja nolona. Kun heittäytyy täysin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan, ymmärtää isoja juttuja. Kaikki me ollaan olemassa toisiamme varten, oli kyse sitten ystävästä tai tuntemattomasta.


Lainaus kirjoituksesta, joka teki joskus vaikutuksen (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1367121228045):

"Maailma on valtaosaltaan kaunis. Ihmiset ovat enimmäkseen hyviä."

Ps. Jos näette liftarin, napatkaa kyytiin =)

kuva: Rachele Piffaretti

Rehellisyyttä ja harmoniaa (lol mikä otsikko)

Kohta olenkin tulossa takaisin Suomeen, niin kuin voi arvata, nyt pelottaa enemmän kuin tänne tullessa. Tässä viimeisiä pohdintojani tästä maasta, ennen muutaman päivän päässä siintävää kotiin lähtöä.

Senegalissa oloni on alusta asti ollut takkuista. Syvä yhteisöllisyys imaisee mukaansa, ja ahdistaakin välillä, paljon.  Mikään kokemus ei ole ikinä muuttanut minua ja omaa ajattelumaailmaani näin paljon. Tämä on ollut kirkkaasti rankin matkani tähän mennessä.

Olen välillä hukannut itseni, koska ihmiset harvoin täällä ovat muutenkaan kovin näkyvästi omia itsejään. Yhteisön paine määrää tietyt tiukat käyttäytymissäännöt, ja rajoittaa ihmisten itseilmaisua ja ylipäätään halukkuutta ilmaista itseään tai avautua muille. Käytössääntöjä ja normeja on tietysti kaikkialla muuallakin maailmassa, mutta täällä suuren suvun perinteet rajoittavat tasapuolisesti kaikkia, jopa esimerkiksi urbaaneja ja moderneja opiskelijoita. Kaupungissa asuvillakin kun on lähes kaikilla perhettä ja sukua kaupungin ulkopuolella. Minulla ei ole yhtään ihmissuhdetta Suomessa, jossa jotain tiettyä asiaa tarvitsisi salailla. Tietysti omista syvimmistä kipupisteistä avautuu vain tietyille valituille ihmisille. Mutta ei ole mitään sellaista päivittäistä asiaa, jota pitäisin koko ajan aktiivisesti salassa.  Täällä vanhemmat ja vanhempien ikäiset sukulaiset usein ovat tietämättömiä suurimmasta osasta nuorempien elämää.

Senegalissa ollessani olen löytänyt positiivisen puolen suomalaisesta kulttuurista, rehellisyyden. Senegalissa näennäisesti hyvät välit, harmonia, ja yhteisöllisyys jokaisessa ihmissuhteessa ovat tärkeitä. Jopa niin tärkeitä, että usein on parempi valehdella. Tyttö- ja poikaystävätkin piilotetaan vanhemmilta naimisiinmenoon asti, vaikka olisi itse jo lähes kolmekymppinen aikuinen ihminen. On parempi hieman väännellä totuutta, kuin kertoa negatiivinen tai perinteistä yhteisöllisyyttä rikkova asia suoraan. Jos joku tietty tapaaminen ei sovi, sitä ei sanota. Saatetaan ilmoitella, että tulen myöhemmin, kunnes myöhemmin ei ikinä tule. Parempi sanoa kyllä, vaikka ajattelisi ei.  Mutta jos senegalilaiselle sanoo, että tämä valehteli, sitä ei ikinä tunnusteta. Valehtelua ei ajatella valehteluna, vaan se on kulttuurisidonnainen tapa olla kohtelias.

Eräs eurooppalainen ystäväni asui isäntäperheessä. Perheen äiti hehkutti, että hänen kotiapulaisensa on hänelle rakas, kuin oma tytär. Kahden viikon päästä tälle ”tyttärelle” annettiin potkut. 

”Minä rakastan sinua” on lause, jonka voi sanoa viiden minuutin tuttavuuden jälkeen.

Olen ymmärtänyt täällä, että kotoa Suomesta tuttu rehellisyys ei ole vain valehtelun vastakohta. Rehellisyys on sitä, että sanoo mitä ajattelee, ei sitä, mitä muut haluavat kuulla. Muiden miellyttäminen ei ole kaikkein tärkein arvo, vaan aitoutta ja muiden persoonallisuutta arvostetaan. Rehellisyys on sitä, että kun ihmisiin tutustutaan, alkuoletus on aina se, että tämä ihminen puhuu luonnollisesti totta. Ihmisiä ei hehkuteta rakkaiksi veljiksi ja siskoiksi, vaikka he olisivat vain tuttuja, jotka voi dumpata roskikseen seuraavassa tien mutkassa. Kun Senegalissa kerron rehellisesti, mitä ajattelen naimisiinmenosta tai että olen uskonnoton, ihmiset ovat kauhuissaan ja yrittävät muuttaa ajattelumaailmaani. Jos olen väsynyt väittelemään ja sanon olevani naimisissa ja uskonnollinen, ihmiset ovat usein hyvin tyytyväisiä. Yhteisöllisyys minimoi yksityisyyden ja oikeuden omata vastakkaisia mielipiteitä.

Toisaalta harmonisuuden tavoittelu on hienoa. Vaikka olisi riidoissa jonkun kanssa, normaalit kättelyt ja tervehdykset hoidetaan aina tavallisesti. Kukaan ei välttämättä edes huomaa, että jotkut ovat riidoissa keskenään. Selän takana ei puida toisten sanomisia. Ajatellaan, että elämä on liian lyhyt liialliseen asioiden puimiseen ja oman kiukkunsa levittämiseen. Ehkä sitten parin viikon päästä ollaan taas väleissä: vaikkei asiasta puhuttaisi, kohta se kuitenkin taas unohtuu ja hyvät asiat muistuvat mieleen. Ihmisten välit, ystävyydet, sukulaisuudet ja tuttavuudet eivät ole mikään puimisen arvoinen juttu. Vaikka jonkin ihmisen persoona ei miellyttäisi, kyllä sen kanssa voi viettää aikaa, ja näyttää siltä että viihtyy. Tämä puoli senegalilaisissa ihmissuhteissa on hieno, toiset ihmiset eivät ole mikään tavallisuudesta poikkea stressin arvoinen juttu, mitä ne usein tuntuvat olevan Suomessa. Esimerkiksi ihmissuhteiden loputon ongelmakeskeinen vatvominen kavereiden kesken Suomessa väsyttää välillä.

Suomessa ihmiset ovat melko sulkeutuneita, eivätkä juurikaan juttele tuntemattomille, toisin kuin Senegalissa. Mutta kun ihmisiin tutustuu, heidän lähelleen pääsee aidommin. Puhe ei täyty kohteliaisuuksista ja small talkista, vaan yleensä sanotaan se, mitä ajatellaan. Kohteliaisuus ja höpöttely on kivaa, mutta ei silloin, jos ihmissuhteet jäävät ainoastaan sille tasolle.

Täältä tullaan siis Suomi ja  Turku, katsotaan millainen kulttuurishokki tulee tällä kertaa!

Oho, senegalilaistuin.

Mites siinä nyt niin kävi.

Sanon joka lauseen loppuun nykyään ’quoi’. Hoen sitä niin paljon, että olen tietoinen miten ärsyttävältä kuulostan. ’Tu es étudiant quoi. C’est bien quoi. Tu étudies quoi? Les sciences politiques quoi? Ca c’est intéressant quoi. Moi j’étudie sociologie quoi’.  JNE

En enää katso kelloa. Bussi kotiin kestää pari tuntia iltapäiväruuhkassa, eikä sillä ole oikeastaan niin väliä. Olen näiden tuntikausia kestävien bussimatkojen aikana kuunnellut ämppärini biisit läpi varmaan satoja kertoja.

Jos tapaaminen jonkun kanssa on kuudelta, lähden joskus epämääräisesti ennen viittä bussipysäkille. Usein myöhästyn. Entäs sitten.

Toivottelen rauhaa ihmisille ja heidän vartaloilleen aamusta iltaan. Huikkailen arabiaksi/wolofiksi ’peace be with you’ lähes jokaiselle, jonka kanssa päivän aikana kommunikoin. Lisäksi keskusteluni näiden ihmisten kanssa koostuu lähinnä monista eri tavoista kysyä mitä kuuluu. Jos kuuluu hyvää, kysytään että no entäs mitä kuuluu. Ai hyvää? No mutta hei anyway, mitä kuuluu. Ai hyvää. No mitä perheelle kuuluu? Ai että hyvää. No hyvä! Tämän lisäksi lopetan keskusteluni nykyään sanomalla ” inshallah”, eli ”jos jumala tahtoo niin”. Huomiseen hei, jos jumala niin tahtoo! (?)

Arkeeni kuuluu jokapäiväinen bussitaistelu. Ensin roikun parin pysäkin verran melkein ulkona bussin ovessa, sitten tungen kyynärpäät edellä keskelle bussia. Joka pysäkillä taktisesti ja ah-niin-ovelasti suuntaan muutaman sentin kohti bussin takaosaa, koska siellä on eniten istumapaikkoja. Matkan varrella saattaa vastaan tulla haasteita, kuten jonkun valtava takapuoli, taskuvaras tai toinen, jolla on sama taktiikka. Lykkään läppärini jonkun istuvan syliin, ja kyttään silmä kovana vapautuvia penkkejä. Samalla pitää tosin kytätä, ettei joku yritä avata laukkuani. Koitan saada kaksi kättä riittämään pystyssä pysymiseen, laukuista kaksin käsin kiinni pitämiseen ja hien pyyhkimiseen naamalta. Samalla yritän näyttää sen verran heikolta, että joku päättä tökätä juuri minun olkapäätäni, että pääsen mahdolliselle vapautuvalle penkille. Ja mikä fiilis, kun saan laskea pyllyni alas! Score taas tänäänkin! Loput kolme varttia työmatkasta istun mukavasti, kuuntelen musiikkia ja virnuilen mielessäni bussiin juuri survoutuville ihmisille, joilla tämä suuri taistelu on vasta edessä.

Bussimatkan jälkeen suuntaan aamupalalle. Kävelen telttaan, jossa vanha mummeli täyttää patonkeja ja keittelee kahvia kahden nuoren tytön kanssa. Toivottelen kaikille rauhaa, ja kysyn onko nukuttu hyvin. Eteeni tulee papupatonki café touballa, joka aamu, ennen kuin ehdin pyytää mitään. "Fatou Ndiaye", eli paikallinen nimeni, kuuluu jo kaukaa ennen kuin ehdin teltalle asti.

Olen niin tottunut kadulla rukoileviin ja kumarteleviin ihmisiin, etten edes huomaa heitä. Kerran huitaisin vahingossa ohi kiitäessäni rukoilevan miehen takapuolta. En ihan tunne uskontoa niin tarkasti, mutta toivottavasti en häpäissyt tätä rukoushetkeä ihan kauheasti.

Kun keskustan kaduilla joku huutaa ’psst’, lähettelee lentopusuja tai yrittää myydä mattoharjaa ja vanupuikkoja, en oikeastaan enää edes kiinnitä huomiota koko asiaan. Jatkan matkaa, enkä välttämättä vastaa aina mitään. Joskus tuhahdan, jos joku alkaa puhua englantia. Voin kertoa, että ainoa tapa, millä mut saa näkemään punaista, on alkaa huudella englanniksi (!) ”welcome to Africa my sister”. Murr ja tuhahdus! Tervetuloa itelles, mähän OON afrikkalainen. Eikös sitä muka nyt huomaa NII?! Välillä unohdan, etten näytä välttämättä ihan perinteiseltä senegalilaiselta.

Vaikka mulla oliskin ne Dakarilaiset nahkasandaalit ja puukorvikset.

Markkinakatua keskustassa

Pureskelen paikallista 'hammasharjaa', sotya

Teranga

Kuulin jo etukäteen, että Senegalissa suuri osa kulttuuria on ’teranga’, joka tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Teranga on wolofia, ja englanniksi se tarkoittaa suunnilleen ’the pleasure of sharing’.

Jo aluksi oli helppo huomata terangaa joka puolella. Kun syödään, kaikki syövät yhdessä yhdeltä isolta lautaselta. Aina ja joka puolella: kotona illallisella, töissä lounastauolla, maaseudulla partioleirillä, nuorisokeskuksessa viikonloppuna. Meille töihin ostetaan aina yksi iso annos ruokaa. Joskus paikalle tulee viisi syöjää, joskus kolmetoista. Sillä ei ole merkitystä, ja ruuan määrä on aina sama ja lusikoita on aina iso nippu lautasen vieressä. Jos syöjiä on paljon, saattavat kaikki jäädä vähän nälkäisiksi. Mutta se, että jaetaan, on tärkeintä. Kenellekään ei tulisi mieleenkään mainita ruuan vähyydestä, syöjien paljoudesta tai nälkäiseksi jäämisestä.

Jos syö, pitää aina tarjota. Vaikka olisi ostanut pienen kupin kahvia ja pikkiriikkisen aamiaispatongin, kun tulee huoneeseen ne kädessä, täytyy tarjota muillekin. Jos muut huomaavat, että syötävää on vain vähän, he usein kyllä sanovat kiitos ei.

Lounastauko Rufisquessa (syöjiä tuli ehkä 7)

Nyt olen alkanut huomata terangaa joka puolella. Ajatus siitä, että jaetaan ja ollaan yhdessä, ei liity vain ruokaan ja materiaalisiin asioihin. Fyysinen läheisyys tuntemattomien kanssa on esimerkiksi aivan jokapäiväistä. Esimerkiksi, otin sept-placen eli seitsemänpaikkaisen julkisen kulkuneuvon (käytännössä farmariauto) Dakarista Mboroon. Istahdin ahtaalle takapenkille, jossa oli nainen 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa. Pienempi lapsi sitten vaan istahti mun syliin, ja takapenkille tuli vielä miesmatkustaja. Oltiin siis neljästään henkilöauton takapenkillä, ja  4-vuotias lapsi käpertyi mun syliin ja nukkui siinä koko kolmetuntisen matkan. Missään vaiheessa äiti ei edes kysynyt, että voisinko ottaa lapsen tai kiinnittänyt huomiota tilanteeseen. Oltiin kaikki kuumana päivänä yhdessä kasassa pienessä tilassa hikisenä takapenkillä, eikä se ollut mitenkään vaivaannuttavaa vaan aivan normaalia. Vieraanvaraisuus liittyykin myös ihmisiin: kaikki ovat kaikkien äitejä, isiä, siskoja, veljiä ja lapsia, tuntemattomatkin. Kaikki ovat vastuussa toisistaan, aivan luonnostaan.

Viime viikolla etsin yhtä paikkaa, ja tuntematon tyyppi kadulta käveli mun kanssa lähes kaksi tuntia, jotta löytäisin etsimäni. Tyypillä oli jalka kipeä, mutta hän uskollisesti kyseli ihmisiltä suuntaohjeita ja saattoi mut perille asti, koska niin nyt vaan tehdään.

Asun perheessä, ja talossa tällä hetkellä asuu vain isä ja äiti. Molemmat esittelivät mut tyttärenään alusta asti, ja kutsun heitä isäksi ja äidiksi. Yhtenä iltana mentiin markkinoille äidin, Codoun, kanssa. Odotettiin ulkona bussia, kun Codou alkoi puhua vihaisen kuuloisesti wolofiksi jollekin meidän takana istuvalle miehelle. Wolofin ja ranskan sekoituksesta ymmärsin, että hän sanoi, että tuo ei ole hyväksyttävää, nyt puhutaan hänen tyttärestään. Tajusin, että mies oli hihkaissut jotain rivouksia muhun liittyen. Codou oli selvästi aidosti vihainen, jonka huomasin viimeistään käsien tärinästä. Tilanne meni ohi, ja jatkettiin matkaa puhumatta aiheesta sen enempää.

Olen ollut täällä tosiaan vain sen vaivaisen kuukauden. Nyt mulla on jo ihmisiä, jotka välittää niin paljon, että ne on valmiita puolustamaan mua ja tekemään kaikkensa, ettei kukaan tee mulle mitään pahaa. Perheen isä, äiti, poikaystävä ja kaverit muistuttelevat mua usein, etten vaan mene niille tietyille vaarallisille kaduille, en juo avatuista pulloista enkä syö sandwichia tietyn korttelin kulmilla. Välillä tulee sellainen olo, että saarnoja ja ohjeita tulee enemmän kuin lapsena, vaikka olen jo aikuinen. Mutta usein vastaukseni saarnoihin on vain liikuttunut, typerä hymy. Teranga on jakamista ja toisista huolehtimista. Mulla on yhtäkkiä täällä maailman toisella puolella perhe, joka huolehtii. Onhan se aika kivaa. Vaikka sitten joutuisin lupaamaan, että viime lauantai oli sitten ainoa kerta, kun tanssin aamuyöllä vilkkaan autotien keskellä lampputolpan ympäri. Tai jos vielä kuitenkin tanssin, niin koitan olla herättämättä niin paljon huomiota, että poliisi tulee kiskomaan mut takaisin tien reunaan (hups).