Oho, senegalilaistuin.

Mites siinä nyt niin kävi.

Sanon joka lauseen loppuun nykyään ’quoi’. Hoen sitä niin paljon, että olen tietoinen miten ärsyttävältä kuulostan. ’Tu es étudiant quoi. C’est bien quoi. Tu étudies quoi? Les sciences politiques quoi? Ca c’est intéressant quoi. Moi j’étudie sociologie quoi’.  JNE

En enää katso kelloa. Bussi kotiin kestää pari tuntia iltapäiväruuhkassa, eikä sillä ole oikeastaan niin väliä. Olen näiden tuntikausia kestävien bussimatkojen aikana kuunnellut ämppärini biisit läpi varmaan satoja kertoja.

Jos tapaaminen jonkun kanssa on kuudelta, lähden joskus epämääräisesti ennen viittä bussipysäkille. Usein myöhästyn. Entäs sitten.

Toivottelen rauhaa ihmisille ja heidän vartaloilleen aamusta iltaan. Huikkailen arabiaksi/wolofiksi ’peace be with you’ lähes jokaiselle, jonka kanssa päivän aikana kommunikoin. Lisäksi keskusteluni näiden ihmisten kanssa koostuu lähinnä monista eri tavoista kysyä mitä kuuluu. Jos kuuluu hyvää, kysytään että no entäs mitä kuuluu. Ai hyvää? No mutta hei anyway, mitä kuuluu. Ai hyvää. No mitä perheelle kuuluu? Ai että hyvää. No hyvä! Tämän lisäksi lopetan keskusteluni nykyään sanomalla ” inshallah”, eli ”jos jumala tahtoo niin”. Huomiseen hei, jos jumala niin tahtoo! (?)

Arkeeni kuuluu jokapäiväinen bussitaistelu. Ensin roikun parin pysäkin verran melkein ulkona bussin ovessa, sitten tungen kyynärpäät edellä keskelle bussia. Joka pysäkillä taktisesti ja ah-niin-ovelasti suuntaan muutaman sentin kohti bussin takaosaa, koska siellä on eniten istumapaikkoja. Matkan varrella saattaa vastaan tulla haasteita, kuten jonkun valtava takapuoli, taskuvaras tai toinen, jolla on sama taktiikka. Lykkään läppärini jonkun istuvan syliin, ja kyttään silmä kovana vapautuvia penkkejä. Samalla pitää tosin kytätä, ettei joku yritä avata laukkuani. Koitan saada kaksi kättä riittämään pystyssä pysymiseen, laukuista kaksin käsin kiinni pitämiseen ja hien pyyhkimiseen naamalta. Samalla yritän näyttää sen verran heikolta, että joku päättä tökätä juuri minun olkapäätäni, että pääsen mahdolliselle vapautuvalle penkille. Ja mikä fiilis, kun saan laskea pyllyni alas! Score taas tänäänkin! Loput kolme varttia työmatkasta istun mukavasti, kuuntelen musiikkia ja virnuilen mielessäni bussiin juuri survoutuville ihmisille, joilla tämä suuri taistelu on vasta edessä.

Bussimatkan jälkeen suuntaan aamupalalle. Kävelen telttaan, jossa vanha mummeli täyttää patonkeja ja keittelee kahvia kahden nuoren tytön kanssa. Toivottelen kaikille rauhaa, ja kysyn onko nukuttu hyvin. Eteeni tulee papupatonki café touballa, joka aamu, ennen kuin ehdin pyytää mitään. "Fatou Ndiaye", eli paikallinen nimeni, kuuluu jo kaukaa ennen kuin ehdin teltalle asti.

Olen niin tottunut kadulla rukoileviin ja kumarteleviin ihmisiin, etten edes huomaa heitä. Kerran huitaisin vahingossa ohi kiitäessäni rukoilevan miehen takapuolta. En ihan tunne uskontoa niin tarkasti, mutta toivottavasti en häpäissyt tätä rukoushetkeä ihan kauheasti.

Kun keskustan kaduilla joku huutaa ’psst’, lähettelee lentopusuja tai yrittää myydä mattoharjaa ja vanupuikkoja, en oikeastaan enää edes kiinnitä huomiota koko asiaan. Jatkan matkaa, enkä välttämättä vastaa aina mitään. Joskus tuhahdan, jos joku alkaa puhua englantia. Voin kertoa, että ainoa tapa, millä mut saa näkemään punaista, on alkaa huudella englanniksi (!) ”welcome to Africa my sister”. Murr ja tuhahdus! Tervetuloa itelles, mähän OON afrikkalainen. Eikös sitä muka nyt huomaa NII?! Välillä unohdan, etten näytä välttämättä ihan perinteiseltä senegalilaiselta.

Vaikka mulla oliskin ne Dakarilaiset nahkasandaalit ja puukorvikset.

Markkinakatua keskustassa

Pureskelen paikallista 'hammasharjaa', sotya