maanantai 16. maaliskuuta 2015

Pieniä hassuja juttuja Pohjois-Filippiineillä

Vietin Filippiineillä juuri kuukauden, ja niinkuin aina nämä muutamat viikot, aika vilahti silmänräpäyksessä. Tämä maa koostuu 7000:sta saaresta, enkä sitten tietenkään kuukauden aikana ehtinyt kuin yhdelle, olin koko ajan samalla saarella mihin lentokonekin laskeutui. Oli juhlia kaupungissa, luomufarmia vuoristossa ja surffibiitsejä rannikolla. Tällä pienellä ajanjaksolla sain jonkinlaisen kuvan tästä North Luzonin saaresta, ja keräsin tähän satunnaisia ja täysin ei-yleistettäviä juttuja, jotka sai matkan varrella mut hymyilemään tai ihmettelemään. :)

Täällä lähes kaikki rakastavat videokea. Videoke vaikuttaa kaikin puolin samalta kuin karaoke, ja useiden testikierrosten jälkeen ero ei selvinnyt. Videokea löytyy joka kylästä, pienimmästä katukuppilasta rantabulevardeihin. Ja ne kaikkein juustoisimmat Withney Houstonin biisit on takuuhittejä!

Ihmiset joka puolella tarttuvat helposti vitseihin, ja usein näyttävät kieltä naurun keskeltä. Ja kaikkein mauttominkin alaosasto-huumori uppoaa. Voi toki olla että kaikki nauroi vaan mulle :D

Täällä rakastetaan lihaa! Jopa aamupalaksi on tarjolla porsaantiesmitäosaa, kananpyllyä ja naudanlihavartaita riisillä. Rannalla kiertää herkkumyyjä (?), jolla on korissa porsaanihralastuja ja kananmunia, joiden sisällä on alikehittynyt kananpoikanen. Ensimmäisinä päivinä kiersin pari tuntia etsimässä kasvisruokaa, suurimmassa osassa paikkoja kun sanottiin että "tässä on vaan ihan pieniä porsaanlihapaloja". Pari kertaa kyselystä huolimatta sea food ja kasvisruoka näytti olevan synonyymejä. Useimmiten unohdan, etten syö eläimiä, kun kasvisruokailu on kaikkialla niin helppoa. Mutta Filippiineillä ei päässyt unohtumaan, ja päivittäin piti tehdä ruokailusta iso show.

Filippiineillä apteekeissa myydään karkkeja, sipsejä ja jääteloä. Ja ei vain parin hyllyn verran, apteekin herkkuosasto on pinta-alaltaan yli puolet koko liikkeestä!

Vieraana paikallisessa kodissa on helppo olla, huolehditaan että kaikki on hyvin ja ruokaa on valtavasti, mutta silti voi olla rennosti kuin kotonaan. Olin kolmessa kodissa, ja kaikkialla oltiin, kuin olisin aina ollut siellä.

Ihmiset ovat useimmiten todella suvaitsevaisia: pukeutuminen, uskonnot ja muut elämänkatsomukset eivät tunnu olevan tärkeitä määrittelijöitä. Jopa pienessa kylässä maaseudulla, jossa olin vapaaehtoisena, asui eräs ladyboy yhdessä poikaystävänsä ja adoptoidun lapsensa kanssa. Heillä näytti olevan yhtäläinen asema yhteisössä, kuin muillakin perheillä. Ja itse tein peltotöitä joskus pelkissä alusvaatteissa (oli kuuma), ja vastauksena paikallisilta duunikavereilta tuli vain hyväntahtoista naurua.

Lemppariherkkuni Filippiineillä kuumana päivänä on Halo-Halo, joka on tagalogin kieltä ja tarkoittaa Mix-Mix. Yhdistelmä kuulostaa oudolta: muovimukissa on jäätä, makeutettua kermaa, papuja, makaronia, violettia riisiä, bataatinpaloja ja hyytelökarkkeja. Aivan parasta katuvälipalaa!


Filippiineillä on aina juhlat! Heti Manilaan tullessani oli kiinalainen uusivuosi, kun siirryin sieltä San Juaniin, oli surffikisojen päätösjuhla, sitten menin Baguioon. Festival of flowers oli alkamassa, joten jo muutamaa päivää ennen bileet olivat vauhdissa. Ja kuulemma kestivät pari viikkoa. Heti siirtyessäni Tadianiin, siellä valmisteltiin vuoden isointa tapahtumaa, kaupungin omaa fiestaa. Tadianissa opin, että jokaisella kylällä ja kaupungilla Filippiineillä on oma vuotuinen festivaalinsa. 7000 saaresta koostuvalla maalla on varmasti lukematon määrä paikkakuntia. Do the maths! (or not)
Vuorilta sitten palasin rannikolle, ja kuinkas ollakaan, San Fernandossa oli keskusta täynnä markkinaa, konserttia ja välkkyviä valoja. Huhhuh.





tiistai 20. tammikuuta 2015

Päivä Goalla, full power

Herään ensimmäisenä aamuna aikaisin Goalla Arambolista. Ranta on aamukahdeksalta mielenkiintoinen. Kävelen mattoni kanssa rannalle, aikeissani vetää pienet aamujoogat itsekseni. Rantavedessä huojuu tyttö, kädet aaltoillen puolelta toiselle. Lähettyvillä seisoo mies, joka ottaa vaatteensa pois ja speedot jalassa alkaa sheikata lantiotaan eteen ja taakse. Tätä jatkuu ainakin vartin. Kauempana istuu muutama turisti ringissä laualen mantroja. Ihmiset ovat niin kiinnostavia, että hyvä kun maltan keskittyä joogaan. Kesken hartiaseisonnan rantakoira tulee nuolemaan korvaa. Yhtäkkiä lauma lehmiä juoksee ohitse. Kaksi intialaista pariskuntaa pulahtaa uimaan. Miehet ovat boksereissa ja naiset yrittävät jotenkin uida ptikähihaisissa täysissä pukeissa lapset sylissään.

Myöhemmin päivällä istun nettikahvilassa, jota pitää mukavanoloinen paikallinen nainen. Naiselle tulee asiakas, joka näyttää päällisin puolin perus Goa-turistilta lökäpöksyineen ja hassuine hattuineen. Hetken päästä netti lakkaa toimimasta, ja huikkaan tämän ääneen. Yhtäkkiä mies menettää hermonsa ja alkaa huutaa asioinnin keskeyttämisestä naiselle ja porhaltaa ulos. Vieressäni istui netissä pariskunta, jotka hyppäävät pystyyn ja kieltäytyvät maksamasta netistä joka ei toimi. Hetken päästä istun toimiston naisen kanssa kaksin. Muiden sähellystä seurattuani suljen netin ja laitan sen uudestaan päälle. Netti toimii normaalisti, ilman hermoromahdusta, parilla napin painauksella. Kysyin naiselta, ovatko tällaiset turistit tavallisia hänen toimistollaan. Kuulemma joka päivä, pitkin päivää.

Illalla rannassa alkaa drum circle, rummutus jatkuu monta tuntia ja tanssitaan ja hypitään paljain jaloin keskellä väkijoukkoa. Aurinko laskee rummutuksen säestyksellä.

Goan maine vanhana hippiparatiisina on melko kaukana nykyisestä todellisuudesta, sekä reissaajille että paikallisille. Kaikki Goalla on ”full power”, ja tätä sanaa myös kuulee joka puolella päivittäin. Suurimmat turistikylät ovat täynnä venäläisiä pakettimatkalaisia, psytrance-bileet pauhaavat monesta paikasta yhtä aikaa ja ilotulituksia on joka ilta, jokaisella Goan rannalla. Arambol on täynnä valoshowta, ravintoloita, rantamyyjiä ja kauppoja. Päällisin puolin kaikki näyttää rennolta, mutta aina jossain on tappelu. Ihmiset ostaa hippivaatteita ja käyttäytyy huonosti. Intialaisten keskuudessa Goan maine on huono, inhottava, syntinen ja likainen. Moni intialainen joutuu kestämään silti raivoavia turisteja saadakseen bisnestä. Porukat intialaisia miehiä tulee pariksi päiväksi pettämään vaimojaan ja ottamaan kuvia ja videoita vaaleista naisista bikineissä.

Arambolista muutaman tunnin päässä etelässä on rauhallisempia rantoja, mutta lähes kaikki muistuttavat Arambolia, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Goan helmi on kaukana etelässä luonnonsuojelualueella, hiljainen ja kaunis Galgibaga. Ainoa syy tämän rannan säilymisessä rauhallisena ja luonnonmukaisena on kai kilpikonnien suojelu. Tälle rannalle ei saa rakentaa, ja musiikki, pallopelit ja tulenteko ovat kiellettyjä.

Tutustuin Goalla moniin mahtaviin ja mielenkiintoisiin tyyppeihin, sekä intialaisiin että ei-intialaisiin. Kuitenkin 3 viikkoa oli enemmän kuin tarpeeksi ja ehkä jopa hiukan liikaa. Andamaanit on melko undiscovered paradise, Goa taas on löydetty jo kauan sitten, joka nurkkaa myöden.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

"Eikö sua pelota matkustaa Intiassa yksin vaaleana naisena?"

Olen menossa 70-tuntisella laivalla Port Blairista Chennaihin. Kamish, eilisestä tuttu riksakuski on jättänyt hetkeksi työnsä, ja on menossa Chennaihin perheensä luo samalla paatilla. Jutustellaan satamakadulla ennen laivaan pääsyä. Ihmiset hymyilevät, kun juon kaksi chaita. Yksi oli liian pieni.

Muut (sadat) matkustajat katselevat uteliaasti, kun näkevät minut terminaalissa. Yhden puolalaisen pariskunnan lisäksi olen ainoa ei-intialainen koko laivassa. Sanon jollekin "namaste".

Löydän hyttini, ja asetan tavarat sängylle. Hetken päästä Kamish kurkkaa ovesta, ja kertoo kävelleensä ympäriinsä etsien minulle hyttiä, jossa on muitakin naisia. On kuulemma parempi niin. Uskon tietävämpää, ja kävelen Kamishin perässä toiseen hyttiin. Vastassa odottaa kolme leveää hymyä: kaksi nunnalta näyttävää naista ja iäkäs mies.

Valitaan minulle sänky, ja istahdetaan juttelemaan. Selviää, että naiset, Jessica ja Kripa, ovat katolisia äiti Theresan seuraajia. Kun he kertovat tämän, tunnistankin sinivalkoisen asun äiti Theresan kuvista. Wau! Pohditaan elämää Intiassa, ja Kripa sanoo pitävänsä Andamaaneista.
"Peace, peace. No fighting or arguing. That's life.", hän korostaa.

Käväisen ulkona laivan kannella, ja palaan takaisin hyttiin.
"Lunch? Lunch?", kysyvät vanhempi pappa ja nuorempi hyttiin muuttanut mies.
"No lunch",  vastaan. Harmitellaan. HUOH.

Ollaan lähdetty satamasta aamuseitsemältä, ja seuraava ateria on vasta kuuden jälkeen illalla. Mietin, kuinka olisikin pitänyt syödä aamupalaa, eikä vain hörppiä chaita aamulla.

Jessica nauraa, koska en ole buddhalainen, mutta käytän silti buddha-amulettia. Nuorempi mies tarjoaa minulle omenan, eikä suostu ottamaan vastaan tarjoamiani keksejä.

Toinen nunna, Kripa, on kuubalainen ja on hiljattain saanut siirron Intiaan. Kysyn, mitä hän pitää matkustamisesta ja nauttiiko reissustaan.
"It's ok because it's like this. It's not about if i like it or not. If I want to be a nun I have to sacrefice a lot."

Nunnat tapasivat juuri ennen laivaan tuloaan, eivätkä tiedä, tapaavatko enää.
"Maybe this is the first and last time I see her. You never know with our kind of life!" Jessica nauraa.

Kripa haluaa lukea Lonely Planetiani. Hän katselee hieman skeptisenä osiota äiti Theresasta ja Kalkutasta: ei kuulemma ole tarpeeksi informatiivinen. Hän kysyy, onko minulla raamattu mukana matkalla. Ajattelin, että Lonely Planethan on reissaajan raamattu (:>). Vastaan kieltävästi.

-

Tapasin laivan yläkannella Rajatin, 21-vuotiaan insinööriopiskelijan. Hän on kotoisin Andamaaneilta, ja opiskelee Chennaissa. Puhutaan kasvissyönnistä. Rajat sanoo:

"Look at an elephant. It's big and strong, but still wise and calm.
Elephant is vegetarian.
Then look at a lion. It's fast and goes with the impulse. It hunts and kills other animals, showing no mercy.
Lion eats meat.
Which one you'd rather be?"

Hyvä pointti Rajatilla.

-

Hima ja Greti ovat nuoria naisia, kotoisin Bengalurusta. He ovat ystävystyneet jo lapsena, ja lähtevät kerran vuodessa yhdessä reissuun toimistotyön kiireiden keskeltä. Istutaan laivan kannella, ja tytöt pyytävät arvaamaan, miten monta valokuvaa he ottivat yhteensä 2 viikon reissullaan Andamaaneilla. Arvasin, että 200.
"More, more!" hihkaisee Hima. 400?
"Nope. 4800. Too much work for the hands!"
Nauretaan. Kohta mennään illalliselle.

-

Ennen Intiaan tuloani kuulin enimmäkseen varoitteluja, kauhutarinoita ja huolehtivia kysymyksiä. Jutut voivat pohjautua oikeisiin tapahtumiin, mutta elämä täällä on ihan yhtä tavallista kuin missä päin tahansa. Uutiset ovat uutisia, vain ja ainoastaan koska ne ovat poikkeuksia.

Niin kaunis maailma!

Ei huolia, kaikki on paremmin kuin hyvin <3 br="">

Andamaaneilla opittua

Joulukuun kotini oli Andamaaneilla, ja opin rannan ja riippumaton lomassa vaikka mitä. Enimmäkseen Israelista ja kookoksista:


-miten käydä kookosvarkaissa (eli kiivetä korkeisiin palmuihin)

-Henna on intialainen nimi
-Tel Aviv on liberaali kaupunki täynnä mielenkiintoisia juttuja

-miten sita skootterin torvea oikein soitetaan: aina kun ajaessa näkee lähettyvillä (tai kaukana 

horisontissa) toisen kulkuneuvon, ihmisen tai eläimen.. tai ennen kuin missään on ketään, varmuuden vuoksi: jos joku ilmestyy jostain, niin tietääpä ainakin, että täällä ollaan

-miten avata kookospähkinä pienellä leathermanilla sahaten

-israelilainen ruoka on taivaallista: hummusta ja tahinia omnom!
-miten mahtava keksintö riippumatto on
-millaista on olla intialainen joogaopettaja Andamaaneilla (=frisbee ja biitsi)
-miten veistää kulho kookospähkinästä
-kuinka hidas elämä imaisee mukaansa siinä missä kiirekin: lopputulos on vain eri
-miten vietetään juutalainen sapattipäivä, ja miten toimia 'sapattiorjana'
-miten kaikki on paremmin, kun kävelee paljain jaloin
-koirat tekee paratiisin
-kavereiden tatuoiminen henna-värillä
-miten kookosvesi maistuu aina erilaiselta

-miltä tuntuu elämä auringon mukaan: kun näkee auringon nousun ja laskun, päivä tuntuu täydeltä ja tarkoituksenmukaiselta

-millaista on olla nuori vihervasemmistolainen nyky-Israelissa
-miten vaarallisia kookospalmut voi olla: 5 ihmistä kuolee Andamaaneilla vuosittain kookospähkinän osuessa päähän
-miten matkia kanaa katu-uskottavasti
-kuinka hauskaa on sanoa hepreaksi "huomenta sisko" tuntemattomalle israelilaiselle
-miten kannattaa asettaa kätensä parhaiten päänsä yläpuolelle, jotta suojautuisi romahtelevilta kookosilta
-pään heilutus intialaisittain (sama liike voi olla kyllä, ei, ehkä, joskus, harmittaa, on kivaa jne.)

-kuinka koiran elämä Andamaaneilla on niin erilaista Suomeen verrattuna (ja nämäkin wuffet on onnekkaita muuhun maailmaan nähden)
-> rakkaiksi tulleet pienet koiranpennut, joilta näkyy kylkiluut, ja muut pennut, jotka yrittävät           pelastaa kuolemaa tekevän ja luurangolta näyttävän veljensä (emo ja pari pentua kuoli rotanmyrkkyyn)
-> koirien ja paikallisten välinen sota: ritsoja, keppejä, myrkkyjä
Samat koirat nukkui mun sylissä illalla.

-kuinka asettaa tuolit rinkiin illalla kookospalmujen väliin, ei suoraan alle, ettei tule osumaa
-miten hyvältä tuntuu jakaa kaikki muiden kanssa arjessa: skootterit, ruuat, joogamatot ja kengätkin what's mine is yours
-millaista on olla intialainen tuore aviopari honeymoonilla, kun kyseessä on järjestetty avioliitto (paljon hiljaisia illallisia)
-on sittenkin mahdollista, että jamming sessionissa on liikaa instrumentteja
-miten kookospähkinä kuulostaa vähintäänkin pommilta osuessaan rantamajan peltikattoon
-miten kauniita ihmiset on, kaikin tavoin. kun sen näkee, maailma on aina uusi ja ihmeellinen


Rakastan Andamaaneja. Jumituin yllättäen yhdelle rannalle koko kuukaudeksi. Ilman turhia suunnitelmia voi keskittyä olemaan onnellinen.
















tiistai 9. joulukuuta 2014

Paratiiseja

Olen kirjoittelemassa parhaillaan Andamaaneilla, kaukana mantereista ja kaupungeista keskellä valtamerta. En varmaankaan ole aiemmin ollut missään yhtä rentoutunut. Manner-Intiasta Andamaaneille on pitkä matka, joten suurin osa turisteista tulee reontoutumaan moneksi viikoksi kerrallaan. Reilun viikon jälkeen en ole ottanut yhtään kuvia, käyttänyt somea tai oikeastaan tehnyt paljon muutakaan.

(kuvia googlesta, here I am:

https://www.google.co.in/search?q=havelock+island&biw=1366&bih=643&noj=1&stick=H4sIAAAAAAAAAGOovnz8BQMDgzYHsxC7fq6-QXFJsRIniGFqmV2epSXsWZyTmJfiXpRfWhCSD-Esrer8dMyt8sXvNe9er95Z8Dluwoq9ACrnk1dIAAAA&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=heiHVPmtB9Ht8AXyw4KYAg&ved=0CAgQ_AUoAQ


Andamaanit eroaa tavallisesta rantalomailusta, sillä ihmisiä on vain tietty porukka, joka pysyy samana pitkään ja hetken päästa kaikki tuntee kaikki. Yhteisöllisyys reppureissaajien kesken tuntuu merkitykselliseltä. Pelkkä oleminen samassa paikassa tuntuu siltä, että kaikilla on jotain yhteistä keskenään.  Yhteisiä tutuntuttuja toiselta puolen maailmaa löytyy helposti, ja sitä huomaa miten pieni maailma on. Pienten ympyröiden rutiineista vapaita kiertelijöitä ei lopulta olekaan niin paljon.


Yksin reissaaminen on kaikkea muuta kuin yksinäistä: tarvitsen omaa tilaa jopa enemmän kuin normaalisti, koska ihmisiin tutustuu niin helposti kaikkialla. Vetäydyn lukemaan palmujen alle riippumattoon, jonka jälkeen jaksaa taas olla sosiaalinen. 

Ymmärsin reissu-yhteisöllisyyden merkityksen, kun muutama päivä sitten kaaduin vuokratulla skootterillani. Pitkin päivää tuttuja tuli kyselemään vointia ja tarjoamaan apua. Sain kaatuessani vain muutaman haavan ja mustelman, ei siis mitään vakavampaa. 

Tajusin, että näinkin kaukana tutusta ympäristöstä ei tunnu yksinäiseltä, kun huolehditaan toisistamme. Kun netti on olematon ja bileitäkään ei oikein löydy, keskittyy lähinnä olemaan muiden kanssa. Yhtenä päivänä tapasin uidessa belgialaisen tytön, ja muutaman sanan jälkeen päätettiin muuttaa samaan rantamajaan ja puolittaa kulut. 

Täällä paratiisissa ollessani aloin lukea intialaisen ajattelijan Oshon kirjaa lapsista. Hänen mukaansa paratiisi on jokaisessa ihmisessä tämän syntyessä. Lapsuudessa jokaisella on kokemus kaiken ihmeellisyydestä, totuudesta, kauneudesta, elämästä ja yllätyksellisyydestä.

Kun ihminen etsii oman elämänsä paratiisia, on haussa se tunne, millaista on olla lapsi. Pieni lapsi on viaton, ei tiedon pilaama. Hän ei tiedä asioita, mutta on silti herkkä ja tietoinen kaikesta ympärillään olevasta. Hän haluaa tutustua kaikkeen ja saada kaiken itselleen, ennenkuin hänelle jossain vaiheessa selviää että aikuisten luomassa maailmassa kaikki on kaupan.

Oshon mukaan suurimmassa osassa ihmisiä tämä lapsen äly, luovuus, leikkisyys ja viattomuus kuolee, kun meistä pienestä asti kasvatetaan jotain, mitä yhteiskunnassa pidetään oikeana ja hyväksyttävänä. Elintapamme ovat kaukana täydellisestä, ja pakotamme lapset seuraamaan samoja jälkiä. Olemme aikuisina tietoisia omasta älykkyydestämme, mutta lapsen äly on puhdasta, ei opittua.

Täällä paratiisissa on hyvä miettiä, etsiä ja kyseenalaistaa omaa paratiisiaan.

"Life should be, each moment, a precious creativity. What you create does not matter - it may be just sand castles on the seashore, but whatever you do should come out of your playfullness and joy."

torstai 30. lokakuuta 2014

"Everything is beautiful but beautiful is not everything"

Olen nyt ollut reissussa reilun kuukauden, ja pienen Euroopan kiertueen jälkeen ollut jonkin aikaa Nepalissa. Tämä pidempi matka eroaa aiemmistani siinä, ettei päätarkoituksena opiskelu tai harjoittelu. Lähdin vain kiertelemään päämäärättömästi. Päivistä puuttuu siis rutiinit, tai ne pitää koittaa rakentaa erikseen matkan varrella jos tarve vaatii.

Vaeltaessani Annapurnan vuoristossa Himalajan nurkilla tapasin amerikkalaisen pojan, joka kirjoitti vaellusblogia reissustaan isänsä kanssa. Eräässä tekstissä hän kertoi nähneensä paikallisen bussin seinässä mietelauseen: everything is beautiful, but beautiful is not everything. Tämän pohjalta hän pohti näkemäänsä ja kokemaansa reitin varrella. Hän oli huomannut jotain tämän tapaista paikallisten asenteessa ympäröivään kauniiseen luontoon ja toisaalta myönteisessä suhtautumisessa turisteja kohtaan. Myös Kathmandun hälinän ja saasteiden keskeltä löytynyt kauneus ja jokapäiväisen elämän rytmi tuntui jotenkin kiteytyvän tuohon tiettyyn lauseeseen.

Pojan juttujen pohjalta aloin miettiä omaa seikkailuani. Joskus yksinkertaisetkin quotet saa ajatukset lentelemään.

Tänään mulla oli huono aamupäivä. Oli tarkoitus herätä Annapurnalla katsomaan auringon nousua ja lähteä aamuviideltä jyrkälle tunnin vaellukselle viereisen vuoren laelle. Majapaikkani, pienen teehuoneen makkari, oli jäätävän kylmä. Palelin koko yön, naapurihuoneen kiinalainen turisti oksensi kovaäänisesti pari tuntia ja koko talon herätyskellot pirisivät aamukolmen jälkeen. Pohkeet hapoilla kipusin jyrkkää rinnettä aamuyön pimeässä ylöspäin. Korkeuserot potkaisivat vahvasti, ja hengitys tuntui vaikealta. Matkan varrella ja vuoren laella maisemat olivat käsittämättömän upeita. Niistä nauttiminen ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa kuin yleensä.

Kun reppureissailee, tapaa hienoja ihmisiä, näkee henkeä salpaavia maisemia ja mielenkiintoisia kaupunkeja. Jokainen päivä on niin kaunis, uusi ja erilainen, että on joskus vaikeaa antaa itselleen lupa olla väsynyt ja kärttyinen, ja vaan levätä ja antaa olla.

Myöhemmin päivällä otin MP3-soittimeni, aloin kuunnella piristäviä biisejä ja laulaa niitä täysillä vuoristokylän polun portailla. Ohikulkijat näyttivät tulevan hyvälle tuulelle, ja se tarttui helposti.

Piti lähteä jatkamaan matkaa seuraavaan kylään, mutta päätettiin vaelluskaverini kanssa jäädä vielä päiväksi lepäilemään ja keräämään voimia.

Sellaista opin tänään.. Everything is beautiful but beautiful is not everything. Myös silloin kun lähtee tutkimaan kaikkea mahtavaa ja odottaa kaikelta paljon ja enemmän. Yritän jatkaa matkaa chillaillen :)

torstai 9. lokakuuta 2014

Tarinoita tien päältä

Liftasin tänä kesänä ensimmäistä kertaa ikinä Suomessa, ja kokemukset olivat aivan mahtavia. Tämän jälkeen en oikeastaan usko että Euroopassa liikkuessa löytyisi yhtä mielenkiintoista tapaa liikkua paikasta toiseen. En ole pelännyt sekuntiakaan, eikä siihen ole ollut tarvetta. Pahaa tahtoviin ihmisiin voi törmätä missä vain ja milloin vain, enkä usko että riski on yhtään sen suurempi liftaamalla kuin muussakaan elämässä. Jos aina miettii, miten jossain on joku joka haluaa tehdä pahaa, on aika vaikeaa tehdä ylipäänsä yhtään mitään.


Olen tavannut kesän ja syksyn aikana liftaamalla jo niin paljon erilaisia ihmisiä mielenkiintoisine tarinoineen, että harmittaa jo hiukan etten ole kirjoittanut juttuja mihinkään ylös. Kuskeja on ollut miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, puheliaita ja rauhallisia, toimistotyöläisiä, levyseppiä ja taiteilijoita.


Kuitenkin jotenkin koen erityisesti tarvetta jakaa muutaman tapaamani rekkakuskin tarinan. Kun kaupasta ostetaan ruokaa ja tavaroita, käydään syömässä tai missä vaan, harvoin ajatellaan sen tarkemmin asioiden kulkeutumista kauppaan. Tässä siis pari randomia muistelua :)


Olin menossa Göteborgista Malmöön, kun eräs slovakialainen Martin nappasi tien varresta kyytiin. Hän on kanssani saman ikäinen, eli vasta 23-vuotias. Hänellä oli jo takanaan muutaman vuoden kokemus rekkakuskin työstä Slovakiassa, kun hän sai työtarjouksen tanskalaiselta firmalta. Tanskalaisen yrityksen palkka oli reilusti slovakialaista parempi, vaikka itäeurooppalaiset ovatkin Tanskassa täysin alipalkattuja. Duunikseen Martin kuljettelee yleensä kaikenlaisia mehuja ja virvoitusjuomia maasta toiseen, joskus myös Ikea on asiakaslistalla.


Työn ansiosta Martin osti juuri pari viikkoa aiemmin oman asunnon, ja sanoi olevansa kotikylänsä ainoa nuori, kenellä on tällaiseen varaa. Hän kertoi, että ajaa joskus yli 20 tuntia putkeen, koska kilometrimittaria on helppo huijata. Liftausmatkan aikana keiteltiin ohjaamon keittimellä kahvia, ja katseltiin kuvia Martinin unelmien kesäduunista maalarina Norjassa vuonna 2009.


Kun päästiin perille, Martin oli niin fiiliksissä normaalia mielenkiintoisemmasta ajomatkasta että vaati saada maksaa mun ruokaostokset huoltsikan marketissa, ja toivotti hyvää matkaa.


Kun liftasin Kööpenhaminasta Saksaan, sain kyydin islantilaiselta Hjalmarilta. Rekan perässä kulki muun muassa Mc Donaldsin juttuja. Olin väsynyt, ja en oikeastaan jaksanut sen kummemmin jutella. Matkan aikana selvisi, että liftaamiseni oli tälle rekkakuskille erityisen hieno juttu. Hän oli ollut töissä 10 vuotta kuskina, ja olin toinen liftaaja koko aikana. Tämä tarkoittaa siis, että kyseinen päivä oli näiden vuosien aikana hänen toinen työpäivänsä, jonka aikana hän oikeasti keskusteli jonkun kanssa muustakin kun työstä (ja muutenkin kuin Skypessä).


Olin muutaman tunnin ajan hyvä kuuntelija. Hjalmar kertoi, että hänellä on kaksi tytärtä, joista toinen on teini-ikäinen ja toinen sai juuri vuosi sitten pojan. Perhe asuu Islannissa, jossa Hjalmar ei kiireisen työn ja olemattomien lomien takia ollut päässyt käymään yli vuoteen. Hän asuu itse Tanskan maaseudulla, ja ikävöi Islantiin jatkuvasti.


Hjalmar kiersi valtavan ajoneuvonsa kanssa lenkin pienen kylän halki, että saisin hyvän paikan josta liftata eteenpäin.
---
Muun muassa tällaisia tyyppejä siellä tavaroiden taustalla ajelee yötä päivää =) Joka päivä liftatessa tapaa ihmisiä, joita ei muuten välttämättä tapaisi ja tien päällä tuntuu helpolta puhua juuri tapaamansa ihmisen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä.