Kun täytyy katsoa pois

Kävelin yhtenä lauantai-iltana kaverin kanssa laitakaupungilla Kampalassa, oltiin juuri käyty ostamassa marketista iltapalaa ja naurettiin siinä jotain vanhaa juttua. Supermarketissa päivalehden kannessa oli juttu Pohjois-Ugandasta. 8-vuotias tytto oli pakotettu naimisiin 70 lehmän maksulla. Tytto naytti hääkuvassa eksyneeltä. Kaupan myyjät nauroivat, että kaikkea sitä kanssa tapahtuu. Päivittely oli samantyylistä kuin Runosmäen K-kaupan myyjänä juttelen mammojen ja pappojen kanssa siitä, mitä Nykänen on taas tehnyt. Kohta puhutaankin jo säästä.

Lähdettiin kaupasta takaisin ja kadulla vastaan tuli mies, joka käveli nopeasti vauva sylissään ja katsoi alas. Kaverini pysähtyi yhtäkkiä kesken jutustelun, ja meinasi pysäyttää kyseisen miehen. Jotenkin mies vaan jatkoi matkaansa, ja ihmettelin kaverini reaktiota. Hän sanoi, että haistoi viinanhajun jo kaukaa, ja on varma, ettei kyseessä ollut miehen oma vauva. Kuka veisi vauvaansa vaivihkaa johonkin kovalla kiireellä lauantaina kymmenen aikaan illalla? Kommentoin siihen, että tuskinpa siinä nyt mitään ihmeellistä tapahtui, kaikelle varmaan loytyy järkevä selitys. Ollaanhan me kuitenkin Kampalassa eikä missään landella…Siihen kaverini sanoi, että kyseessä oli varmasti varkaus. Vauvavarkauksia kuulemma tapahtuu Kampalassakin edelleen koko ajan, lapsi vietiin luultavasti uhrattavaksi noitauskonnon menoihin kaupungin ulkopuolelle. Hetken kauhistumisen jälkeen ilta jatkui kaljan ja hauskojen juttujen merkeissä.

Päivän aikana on niin valtavasti hetkiä joihin tarttua.  Jos  jokaiseen tällaiseen hirvittävään hetkeen tarttuisi kiinni, ei millään pysyisi järjissään. En ikinä unohda sitä kuvaa sen vastaantulevan miehen ilmeestä, vauvasta, ja hetkeksi hämmentyneestä kaveristani. Ainahan sitä käy läpi would’ve, could’ve ja should’ve –ajatukset. Paikallisille ystävilleni tällaiset hetket ovat arkea, niitä päivitellään hetki, ja sitten puheenaihe vaihtuu. Niinkuin puhuttaisiin Nykäsestä.

Joskus on vain niin voimaton olo, että on pakko katsoa pois. Tai katsoa ja toivoa, että asiat voivat  joskus muuttua.

takaisin Kampalassa

Olen usein sanonut, etta olen tuntenut oloni enemman kotoisaksi Kampalassa kuin missään muualla aikaisemmin. Tietenkin tulevaisuudessa ajatukset voivat muuttua, mutta juuri nyt. Siitä on yleensa seurannut kysymys, mikä täällä sitten on niin erilaista. Tai varsinkin, mikä on se juttu taalla joka luo sen kuuluvuuden tunteen. Tietenkin kotona Suomessa (ja muualla maailmalla) olevat perhe ja ystävät tekevät myos olon kotoisaksi, mutta jokapäiväinen elinympäristo on taas aivan eri juttu. Mikä tässä Kampalassa siis kiehtoo?

Bodabodalla kulkeminen on niin paljon enemmän, kuin liikkumista paikasta toiseen. Tinkaan hinnasta ja sanailen kuskien kanssa hetken, ja hyppään kyytiin, mistä vaan ja minne vaan. Kypärää ei ole, lämmin tuuli tuntuu hiuksissa. Kampalan liikenteessä läheltä piti –tilanteita on niin paljon, ettei niitä edes sen kummemmin ajattele. Meinataan moneen kertaan tormätä autoihin, rekkoihin ja muihin bodabodiin. Kuski pujottelee autojen välistä, jalkakäytäviltä ja vastaantulevien kaistoilta niin kovaa, kuin pääsee. Istun rennosti tarakalla, niinkuin paikallisetkin, pidän yhdellä kädellä tarakasta kiinni. 

Se vapauden tunne on jotain käsittämätontä. Ja miten kliseiselta kuulostaakin, se järjettomän hyvä tunne, etta on elossa.

Lauantai-ilta venähti taas aamuun asti. Lähden sunnuntaina iltapäivällä kävelemään väsyneenä kaupunginosan pääkadulle. Kun avaan kotiportin, katumyyjät huutelevat hyvää huomenta. Tuttu naapuri kehuu, etta näytän hyvältä tänään. Bodakuski yrittää saada kyytiin, kaukana jostain pihalta kuuluu hyvän päivän toivotuksia ja huutelen takaisin. Tervehdin kadun varrella kaikkia naapureita, lapset kävelevät vieressä ja kysyvät, mitä kuuluu. Joku kuistilla istuva mies haluaisi tarjota osan lounaastaan minulle, mutta kieltäydyn koska olen juuri syonyt. Muutaman metrin aikana ainakin kolme bodakuskia yrittävät saada kyytiin.

Rakastan sitä, että ihmiset eivät vain ignooraa toisiaan, vaan huomioivat toistensa olemassaolon koko ajan, riippumatta siitä, onko kyseessä tuttu vai ei. 

Rakastan myos sita, etta kun menee hakemaan katukioskilta bissea, niin edessa jonottaa pari vuohta, mutta se onkin jo vahan toinen juttu.

Kulttuurishokkia

Kyllä sitä ehkä jotenkin alitajuisesti arveli, että tulee pitämään Ugandasta ja Itä-Afrikasta. Enhän sinne muuten olisi yhtäkkiä parin kuukauden varoitusajalla lähtenytkään. Mutten olisi ikinä kuvitellut, että Ugandasta tulisi paikka jossa tuntisin oloni enemmän kodiksi mitä olen ikinä Suomessa tuntenut. Sitä on vaikea edes pukea sanoiksi, mutta ei kestänyt kauaakaan kun tajusin että hei, minähän kuulun tänne. Ensimmäistä kertaa oli jatkuvasti sellainen olo, että olen juuri siellä missä pitääkin, eikä millään muulla ole väliä.

Kulttuurishokki on todella mielenkiintoista. Tiesin että siitä tulee varmasti voimakas, ja pelkäsin paluuta enemmän kuin lähtöä aikanaan. Ugandaan lähtöä jännitin innolla, Suomeen paluuta pelkäsin. Mutta kulttuurishokki tuli ja on muuttanut muotoaan koko ajan. Ensimmäisinä päivinä se oli vasten kasvoja iskeviä tilanteita, sekavuutta ja paniikkikohtauksia keskellä katua. Nyt kolmen kuukauden Suomessa olon jälkeen se on jotain paljon syvempää. Se on alakuloisuutta ja toivottomuutta siitä, millaisessa ympäristössä ja millaisten arvojen ympäröimänä nyt olen. Se on sitä, ettei saa hetkeksikään ajatuksia pois Ugandasta, vaikka kuinka yrittäisi. Se on sitä, ettei pysty elämään hetkessä. Ehkä syksy ja kaamos vaikuttavat siihen, että sitä ei voi sivuuttaa. Vaikka ikävöin ihmisiä ja paikkoja, ei kyse ole siitä, ikävä on vain ikävää. Kyse on tunteesta, että en kuulu tänne, että en ole siellä missä minun pitäisi olla. 

Uusia rutiineja

Täällä Kampalassa tietysti oppii vaikka mitä isoja asioita, koska elämä on niin erilaista. Kuitenkin pienemmät arkiset asiat ovat saaneet erilaisia merkityksiä. 

SÄHKÖ
Olen oppinut arvostamaan sähköä. Täällä olen tottunut sähkökatkoihin, niitä on keskimäärin kerran päivässä, 10 minuutista tuntiin. Joskus sähkökatko on supermarketissa, joskus internetkahvilassa ja joskus pimeällä hostellissa, jolloin ei nää kulkea käytävällä.

JÄÄKAAPPI, LIESI
Elämä ilman jääkaappia ja keittiötä on aivan mahdollista, vaikka asuukin päiväntasaajalla. Tällä hetkellä tuntuu itseasiassa oudolta, miten Suomessa voidaan olla niin riippuvaisia jääkaapista, liedestä, uunista, kun ulkona on suurimman osan vuodesta kylmä. Kaikki mitä tarvitsen monipuoliseen syömiseen on vedenkeitin (keittää muuten kananmunatkin), lautanen, veitsi, haarukka ja lusikka. 

PYYKKIKONE
Olen oppinut pyykkäämään käsin kaikki vaatteeni ämpärissä. Eikä se oikeastaan ole niin kovin vaivalloista, vaan aika kivaa. Tuntuu että saa ihan itse jotain aikaiseksi kun hankaa mutaiset sukkansa kynsiharjalla puhtaaksi. Keitän pesuveden vedenkeittimessä kuumaksi kun kuumaa vettä ei muuten saa mistään.

VESI
Kuuma vesi on täällä niin luksusta, etten ole sitä Kampalasta vielä löytänyt. Jääkylmät suihkut hellekautena olivat ihan virkistäviä, mutta sadekauden alkaessa ei ole enää 40 asteen kelejä, mutta hanavesi on kylmää. Niin ja joskus ei vettä ole ollenkaan, pariin kertaan on ollu sellasia kolmen päivän vesikatkoksia. Juomaveden hakeminen lähikaupastaoli aluksi vaivalloista, mutta nyt siihenkin on tottunut. Eräs vaihto-oppilas kuoli joitakin vuosia sitten täällä hostellilla tautiin, jonka oli saanut keittämättömän hanaveden juomisesta päivittäin. Lähdevesi ja keitetty vesi siis ovat välttämättömiä.


TURVALLINEN YLIOPISTO, VAPAA LIIKKUMINEN
Kampala on todella turvallinen kaupunki. Kuitenkin pari juttua on vaatinut totuttelua:

Olen jättänyt menemättä luennoille muutamaan kertaan mellakoiden takia. Usein luentoja ei pidetä mellakkapäivinä. Täällä ei sellaista ole olemassakaan kuin rauhallinen mielenosoitus, kun tiedossa on edes mielenosoituksen riski, äkkiä pois maisemista, tilannetta ei todellakaan kannata jäädä tarkkailemaan. Mielenosoitukset alkavat aina rauhallisesti. Mutta kun poliisi tulee paikalle, alkaa väkivalta, jonka poliisi usein aloittaa. Sitten väkijoukon paine muuttuu usein mellakoinniksi. Usein tällöin mellakkaan liittyy ihmisiä, jotka haluavat vain riehua, hajottaa autoja tms. En ole ikinä nähnyt mellakkaa, koska olen aina kuullut mellakoista etukäteen ja välttänyt mellakkapaikat. Mellakoita on melkein viikoittain, tai noin parin viikon välein, usein juuri yliopistolla. Huomenna osoitetaan mieltä siitä, että kasvatustieteellisen tiedekunnan opiskelijat eivät saaneet viime vuonna harjotteluapurahojaan: yliopisto ei ole maksamassa apurahoja tänäkään vuonna. Viime viikolla taas huhun mukaan päärakennuksella ollut mellakka lähti liikkeelle sähkökatkoksen takia pilaantuneesta kanasta, jota tarjottiin opiskelijakanttiinissa.

Lähiviikkoina yliopiston kampus ei ole ollut turvallinen paikka iltaisin. Nyt on yliopiston ja tiedekunnan presidentinvaalikampanja. Kampanjointi tarkoittaa isoa väkijoukkoa, joka heittelee vaalimainoksia, huutaa ja soittaa kaikenlaisia torvia iltapäivisin ja iltaisin, joka päivä. Väkijoukkoon ei kannata luottaa, vaan ne kannattaa kiertää kaukaa ettei ota turhia riskejä. Vaalikampanjointi muistuttaa mielenosoitusta, ja pelottavinta siinä on mahdollinen poliisin väliintulo. Olen ollut keskellä vaalikampanjointia lähes päivittäin sekä kävellen että auton sisällä, koska käyn iltaluennoilla.

Baarista kotiin lähtiessä ei voi vain lähteä, pitää porukan koon, paikan ja kellonajan mukaan koittaa minimoida ryöstön ym riskit. Jos olemme kävelyetäisyydellä, pitää meitä olla ainakin neljä ja puolet poikia. Muuten kannattaa mennä lyhytkin matka autolla tai muulla kulkuvälineellä. Tällaisten miettimiseen on tottunut aika helposti, ja tulee toimittua automaattisesti sen kummempia stressaamatta.



UUSI AIKAKÄSITYS
Olen tottunut käsitteeseen "african time". Luennot alkavat useimmiten puoli tuntia myöhässä, tapaamiset alkavat tunnin myöhässä ja ruuan tuleminen ravintolassa ottaa joskus yli tunnin. Mutta ei ongelmaa, on mukavaa ottaa rennosti! Kuka on edes keksinyt kiireen, se aiheuttaa vain stressiä. Yritin selittää luokkakaverilleni, miten kotimaassani kaikilla on aina kiire, kaduilla kävellään nopeammin ja ihmiset arvostavat täsmällisyyttä. Hän on ollut Japanissa ja huomautti, että siellä aikakulttuuri on samanlainen, täsmällisyyttä arvostetaan ja aikataulussa yritetään pysyä. Sitten muistimme, että ainakin joitakin vuosia sitten juuri Suomessa ja Japanissa tehtiin eniten väkilukuun nähden itsemurhia..Hmm, mielenkiintoinen sattuma.


"'Perillä' on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan"