Kun täytyy katsoa pois

Kävelin yhtenä lauantai-iltana kaverin kanssa laitakaupungilla Kampalassa, oltiin juuri käyty ostamassa marketista iltapalaa ja naurettiin siinä jotain vanhaa juttua. Supermarketissa päivalehden kannessa oli juttu Pohjois-Ugandasta. 8-vuotias tytto oli pakotettu naimisiin 70 lehmän maksulla. Tytto naytti hääkuvassa eksyneeltä. Kaupan myyjät nauroivat, että kaikkea sitä kanssa tapahtuu. Päivittely oli samantyylistä kuin Runosmäen K-kaupan myyjänä juttelen mammojen ja pappojen kanssa siitä, mitä Nykänen on taas tehnyt. Kohta puhutaankin jo säästä.

Lähdettiin kaupasta takaisin ja kadulla vastaan tuli mies, joka käveli nopeasti vauva sylissään ja katsoi alas. Kaverini pysähtyi yhtäkkiä kesken jutustelun, ja meinasi pysäyttää kyseisen miehen. Jotenkin mies vaan jatkoi matkaansa, ja ihmettelin kaverini reaktiota. Hän sanoi, että haistoi viinanhajun jo kaukaa, ja on varma, ettei kyseessä ollut miehen oma vauva. Kuka veisi vauvaansa vaivihkaa johonkin kovalla kiireellä lauantaina kymmenen aikaan illalla? Kommentoin siihen, että tuskinpa siinä nyt mitään ihmeellistä tapahtui, kaikelle varmaan loytyy järkevä selitys. Ollaanhan me kuitenkin Kampalassa eikä missään landella…Siihen kaverini sanoi, että kyseessä oli varmasti varkaus. Vauvavarkauksia kuulemma tapahtuu Kampalassakin edelleen koko ajan, lapsi vietiin luultavasti uhrattavaksi noitauskonnon menoihin kaupungin ulkopuolelle. Hetken kauhistumisen jälkeen ilta jatkui kaljan ja hauskojen juttujen merkeissä.

Päivän aikana on niin valtavasti hetkiä joihin tarttua.  Jos  jokaiseen tällaiseen hirvittävään hetkeen tarttuisi kiinni, ei millään pysyisi järjissään. En ikinä unohda sitä kuvaa sen vastaantulevan miehen ilmeestä, vauvasta, ja hetkeksi hämmentyneestä kaveristani. Ainahan sitä käy läpi would’ve, could’ve ja should’ve –ajatukset. Paikallisille ystävilleni tällaiset hetket ovat arkea, niitä päivitellään hetki, ja sitten puheenaihe vaihtuu. Niinkuin puhuttaisiin Nykäsestä.

Joskus on vain niin voimaton olo, että on pakko katsoa pois. Tai katsoa ja toivoa, että asiat voivat  joskus muuttua.