Ensimmäiset päivät Senegalissa

31.3.

Alkufiilikset! En tiedä miksi teksti alkoi loppua kohden hyppiä enkä saanut asiaa korjattua. Miten tämä toimii, anyone? No mutta, toivottavasti ei kovasti häiritse lukemista :)

Tää on just se ensimmäinen kirjotus kun on päässyt perille, tätä luen muutaman viikon päästä ja

mietin että onpa tostakin aikaa ja kirjotimpa typerästi.

Oon siis perillä! Löysin itseni matkan varrelta Istanbulin ökykalliista ja hienosta hotellista

(lentoyhtiön laskuun) Parasta on, että näin vaihdossa olevan Jelenan siellä jee <3 Hotellin buffet

aamiaisella ällötti se hienostelu kun tarjoilijoita pyöri ympärillä ja joku työnsi tuolinkin alle ja

korkeista ikkunoista näkyi valtava uima-allas. Oon alkanut myös vihaamaan lentokenttiä ja sitä

överiä ja ällöttävää materialistista ilotulitusta mitä ne edustaa. Ehkä se mikä niissä nimenomaan

ällöttää on että on itse osa sitä, se tyyppi joka hiihtelee siellä muka niin hippinä rinkkansa kanssa ja

samalla polttaa rahaa ja luonnonvaroja kun lentelee lentokoneella ympäriinsä. Mikä idiootti. 

 ISTANBUL

Asiaan, Dakar wooop!

Kentällä mua tuli halaamaan kaks senegalilaista tyttöä, jotka kysyi olenko Henna. Luulin että

vastassa olisi tuleva pomo ja joku tyttö, mutta siellä olikin se kyseinen tyttö ja tämän sisko Bebe (en

muista toisen tytön nimeä vielä, aika noloa..mut se oli vaikee). Siinä sitten lähdettiin ulos pimeään

Dakariin wow, vihdoin perillä! Yhtäkkiä pihalla tuli kättelemään senegalilainen vanhempi herra, joka
puhui ruotsia ja kysyi olenko käynyt Malmössä. Öö en? Kyseinen herra on kuulemma perheen oma
valokuvaaja.  Siitä sitten koko porukka hypättiin johonkin taksiin, ja ajettiin jonkin matkaa tänne 

missä nyt olen. Ei hajuakaan missä päin Dakaria :D Olen siis nyt näiden kentällä vastaan tulleiden 

sisarusten kotona. Perheen isä oli ykköset yllä vastassa ja äiti laittoi heti ruokaa. Valokuvaaja kuvaili 

joka hetkeä. Hän on kuulemma kuvannut presidenttiäkin, ja perheen äiti ja isä ovat molemmat 

tavanneet presidenttiperheen.

En tiedä, mitä päivät tuo tullessaan, onko mun tarkoitus olla täällä miten kauan ja milloin alotan työt.

Enpä edes tiennyt että olin tulossa jonkun perheen luokse. Nukun huoneessa (ainakin tämän yön siis,

huomisesta ei tietoa) perheen 5 muun tytön kanssa ja sain oman hyllyn sängyn vierestä. Huoneessa

mut esiteltiin perheen ihanalle lemmikkipapukaijalle Arthurille (ironista kyllä yks harvoja nimiä

jonka muistan).

Oon tänään siis puhunut parissa tunnissa suomea, ruotsia, ranskaa, englantia ja oppinut hiukan 

wolofia ja opettanut lugandaa. Oon myös saanut perheen tytöt nauramaan jutuillani moneen kertaan,

kai mä siis jotenkin ranskaa osaan hehe. Tai sitten se on tää mun aksentti. Ei tässä mitään, Teranga eli

senegalilainen vieraanvaraisuus on jo osoitettu kertaa sata.

Kun oppii nauttimaan hetkestä (ihan oikeasti), ei ole väliä mitä tapahtuu myöhemmin tänään,

huomenna, loppuviikosta tai sen jälkeen. Epävarmuudesta voi nauttia, mitä vaan voi tapahtua ja ties

mistä itsensä löytää. Taas on tämä ihmeellinen tunne, johon en ikinä kyllästy. ”Miten mä löysin itseni

tästäkin tilanteesta” –tunne. Aah mahtavaa. Olen kohtelias vieras enkä ole kysellyt mitään, kai se

tästä sitten selviää mitä teen, missä asun ja missä olen. Kaikille jotka kysyy joskus Why haluaisin 

vaan vastata Why not?

Dakar kuittaa ja odottaa ensimmäistä aamua kun pääsee tutkimaan ympäristöä! 

1.4. illalla

Ensimmäinen kokonainen päivä takana! Olen onnekas kun on mahtavia ihmisiä ympärillä, nyt jo,

vaikka olen ollut vuorokauden Dakarissa.

Aamulla syötiin ja lähdettiin Beben ja Khadidiatoun (perheen kaksi nuorinta tyttöä eli suunnilleen

mun ikäisiä) kanssa hakemaan pankki, että saan käteistä, ja sim-kortti, että saan paikallisen numeron. 

Mentiin taksilla, paikallisella minibussilla ja kävellen. Tytöt vei mut myös Beben yliopistolle, jossa

tapasin jotain paikallisia humanistiproffia. Selvisi vihdoin, missä vietin viime yön! Gran Yoff oli siis

alue. En ehtinyt ottaa kuvia kun olen vaan keskittynyt tarkkailemaan ympäristöä uteliaasti. 

Mentiin lounaaksi takaisin kotiin ja päivä oli rentoa yhdessäoloa. Pelailtiin perheen viiden tytön

kanssa unoa, katseltiin telkkaria ja naurettiin loputtomasti. Ranskan puhuminen ja ymmärtäminen on

näin aluksi henkisesti raskasta, koska on aina tottunut turvautumaan englantiin, vaikka puhuisikin

ranskankielisten kanssa. Mutta ihana Khadidiatou puhuu mulle englantia mielellään välillä, koska on

ollut vaihdossa jenkeissä ja haluaa itsekin harjoitella puhumista. Pehmeä lasku siis, mutta tuskin

menee montaakaan viikkoa kun ranska alkaa soljua paremmin. Ja Senegalin puhutuinta kieltä wolofia

haluaisin oppia, se kuulostaa kauniilta.

Kun heräsin illalla torkuiltani, Bebe tuli ilmoittamaan että menen pariksi seuraavaksi yöksi Senegalin

partiolaisten ”yleiskomissaarin” luo, jonka jälkeen pääsen luultavasti sinne pysyvään asuntooni. Ei

siinä sitten mitään, pakkasin rinkan ja lähdettiin ulos pimeään. Kuitenkin kun pääsin ovesta ulos,

kaaduin pimeässä hiekkaiseen ja kiviseen maahan kadulle 20-kiloinen rinkka selässä ja väänsin

nilkkani suhteellisen pahasti. Koko perhe ja muutama ohikulkija siinä oli sitten ympärillä ja

mietittiin, mitä tehdään. En pystynyt laittamaan painoa toiselle jalalle ollenkaan, kun sattui niin

paljon. Perheen isä sitten haki autonsa ja mentiin klinikalle. Eräs perhetuttu Kaddeah vahvana

tyyppinä kantoi mun rinkkaa ja muut kantoi mun muita tavaroita, kun onnuin autosta klinikalle.

Perheen isä halusi välttämättä maksaa mun lääkevoiteet, siteet ja kipulääkkeet. Kukaan lääkäri ei siis

tätä jalkaa katsonut, vaan myyjä antoi vaan kuulemansa perusteella kyseiset mömmöt. Tämä nilkka

sattuu niin paljon että kipulääkkeidenkin jälkeen itkettää eikä pysty kävelemään yhtään. 

Ensimmäinen ajatus joka mulle tuli oli kauhu siitä, että mitä jos en pääse tanssimaan

pitkiin aikoihin..Voin kerrankin sanoa että karpe diem ei ole ehkä tämän hetken fiilis, kipeänä ei ole

kivaa olla tuntemattomassa paikassa.

Sitten klinikan jälkeen mut vietiin tänne partiolaisten yleiskomissaari-leidille ja nyt makoilen

ylhäisessä yksinäisyydessäni valtavassa sängyssä. Nyt osaan arvostaa sitä pientä huonetta missä oltiin

tyttöjen kanssa kaikki 6 nukkumassa, tuntuu nimittäin oudolta olla vieläkin isommassa huoneessa

ihan yksin, täällä on todella hiljaista. Parempi että on yhdessä ahdasta kuin yksin paljon tilaa. Tosta

vois saada jonkun motonkin? :D

Ensimmäisen päivän saldona siis ihania uusia ystäviä, paljon vieraanvaraisuutta ja hymyjä,

takeltelevaa ranskaa, mahtavaa ruokaa, rikkinäinen ja todella turvonnut nilkka ja palaneet olkapäät.

Tänään iski kauhea ikävä Ugandaan, mutta yritän kovasti olla vertailematta ja ajattelematta asiaa,

kyllä tännekin varmasti kotiudun kunhan saan asunnon, alan muodostaa rutiineja ja tottua kieleen ja

tapoihin. 

Kaikkia varmaan kiinnostaa mut AUUU

2.4.

Joku fiksu joskus sanoi, että elämässä ei opi mitään menemättä oman mukavuusalueensa

ulkopuolelle. Näin olen itsekin aina ajatellut ja mielestäni tehnytkin niin. Voisin sanoa, että tällä

hetkellä oma comfort zoneni siintää jossain hyvin kaukana horisontissa. Sopeuduin aikanani

Ugandaan muutamassa päivässä, ja nyt vasta ymmärrän mitkä asiat sopeutumiseen vaikuttivat. Alusta

asti vietin Ugandassa aikaa paikallisten lisäksi myös muiden vaihtareiden kanssa, ja yhdessä tutkittiin

kaupunkia ja käytiin ulkona ja haluttiin nähdä kaikki heti nyt. Tapasin ensimmäisenä päivänä jo

kymmeniä ihmisiä ja aamusta iltaan olin niin hyperaktiivisen sosiaalinen, että illalla tuli heti uni. Nyt

en ole vielä tavannut ainuttakaan samassa tilanteessa olevaa, ja vaikka kuinka haluaisin lähteä

tutkimaan kaupunkia, en pysty. Olen niin riippuvainen muista ihmisistä että se on suorastaan

raastavaa. Dakarissa liikkuminen vaatii oikeastaan sen, että tietää missä on, mihin on menossa ja

millä kulkuvälineellä haluaa mennä. Bodabodia vastaavia kulkuneuvoja ei ole missään, ja 

bussimatkat ovat pitkiä. En ole löytänyt nettiä, enkä kirjakauppaa josta voisi ostaa kartan.

Kävin tänään ensimmäisen kerran työpaikalla Beben kanssa bussilla, hän oli ihana ja haki mut kotoa

ja oli koko päivän mun kanssa siihen asti että päästiin takaisin kotiin. Mutta jos mun pitäisi

huomenna mennä yksin töihin, en ikinä osaisi. Bussimatka kesti iltapäiväruuhkassa 1,5 tuntia takaisin

keskustasta tänne alueelle jonka nimeä en muista vieläkään. Bussi oli jotain aivan käsittämätöntä!

Kooltaan se oli samanlainen kuin vaikka Turun paikallisbussit, ehkä hieman pienempi. Kuitenkin,

istuvien ihmisten lisäksi bussissa seisoi arviolta 70 ihmistä. Sen jälkeen, kun ei seisoessa saanut enää

kunnolla happea, seuraavalta pysäkiltä kyytiin tuli vielä kymmenen lisää. Kipeän nilkan kanssa

puolentoista tunnin seisominen tuntui aika haasteelta, eikä ahtaanpaikankammo ollut kaukana. 

Odotan, että pääsen lopulliseen asuntooni. Tällä hetkellä täällä on todella yksinäistä, olen seitsemän

aikaan illalla istumassa yksin komissaarin kotona kun ei oikeastaan ole ketään kenelle soitella tai 

mitään paikkaa mihin voisin tai osaisin mennä. Olen tunnetusti todella sosiaalinen ja höpötän aina

paljon, minkä vuoksi rajalliset ranskan kielen taitoni tekee mut myös hulluksi. En myöskään

oikeastaan ikinä vietä aikaa yksin, vaan viihdyn parhaiten kun ympärillä on paljon ihmisiä. Jos olen

yksin, olen useimmiten netissä. Nettiä en ole saanut/löytänyt vielä ollenkaan. Olen siis todella oman

mukavuusalueeni ulkopuolella. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, tällä reissulla opin itsestäni

varmasti äärettömän paljon. Löysin itseni viime vuonna Ugandasta, ja se tunne oli

sanoinkuvaamattoman mahtava. Sen vuoksi sinne onkin ikävä koko ajan, ihmisten lisäksi on ikävä

sitä, mitä se paikka mulle edustaa. Voisinpa siis kuvitella, että jos sieltä löysin itseni, niin täältä

varmasti opin vielä paljon lisää. Joudun viettämään aikaa yksin varmasti enemmän, koska

en asu opiskelija-asuntolassa vaan käyn töissä. Nyt on kyllä ikävä kaikkia ihania ihmisiä sekä

Suomessa että Ugandassa. 

En vielä muuta pysyvään kämppään enkä ole myöskään tavannut kämppiksiäni. Työkaverini tapasin,
ja kaikki vaikuttivat mukavilta. Huomenna lähden työkaverini Ousmanen kanssa kenttämatkalle
Rufisqueen loppuviikoksi. Kyseessä on siis yksi Woomal 2:n hankepaikkakunta, joka on suhteellisen
lähellä Dakaria.

Täytyy katsoa mitä loppuviikko tuo tullessaan, toivottavasti on kiva reissu ja yksinäisyyden tunne
häviää, kun tapaa paljon uusia ihmisiä ja ehkä se ranskan puhuminen jo helpottuu pikku hiljaa. Mun
rakas ugandalainen ystävä Fred aina viljelee kaikkia sanontoja, ja kirjoitti tällaisen viestin, kun
lähdin ensimmäisen kerran takaisin Suomeen: ’life is like riding a bicycle & to keep ur balance, u
must keep moving on’. Fredin viisauksilla mennään, ja annan Dakarille mahdollisuuden saada mut
rakastumaan itseensä. Piste.