Kun täytyy katsoa pois

Kävelin yhtenä lauantai-iltana kaverin kanssa laitakaupungilla Kampalassa, oltiin juuri käyty ostamassa marketista iltapalaa ja naurettiin siinä jotain vanhaa juttua. Supermarketissa päivalehden kannessa oli juttu Pohjois-Ugandasta. 8-vuotias tytto oli pakotettu naimisiin 70 lehmän maksulla. Tytto naytti hääkuvassa eksyneeltä. Kaupan myyjät nauroivat, että kaikkea sitä kanssa tapahtuu. Päivittely oli samantyylistä kuin Runosmäen K-kaupan myyjänä juttelen mammojen ja pappojen kanssa siitä, mitä Nykänen on taas tehnyt. Kohta puhutaankin jo säästä.

Lähdettiin kaupasta takaisin ja kadulla vastaan tuli mies, joka käveli nopeasti vauva sylissään ja katsoi alas. Kaverini pysähtyi yhtäkkiä kesken jutustelun, ja meinasi pysäyttää kyseisen miehen. Jotenkin mies vaan jatkoi matkaansa, ja ihmettelin kaverini reaktiota. Hän sanoi, että haistoi viinanhajun jo kaukaa, ja on varma, ettei kyseessä ollut miehen oma vauva. Kuka veisi vauvaansa vaivihkaa johonkin kovalla kiireellä lauantaina kymmenen aikaan illalla? Kommentoin siihen, että tuskinpa siinä nyt mitään ihmeellistä tapahtui, kaikelle varmaan loytyy järkevä selitys. Ollaanhan me kuitenkin Kampalassa eikä missään landella…Siihen kaverini sanoi, että kyseessä oli varmasti varkaus. Vauvavarkauksia kuulemma tapahtuu Kampalassakin edelleen koko ajan, lapsi vietiin luultavasti uhrattavaksi noitauskonnon menoihin kaupungin ulkopuolelle. Hetken kauhistumisen jälkeen ilta jatkui kaljan ja hauskojen juttujen merkeissä.

Päivän aikana on niin valtavasti hetkiä joihin tarttua.  Jos  jokaiseen tällaiseen hirvittävään hetkeen tarttuisi kiinni, ei millään pysyisi järjissään. En ikinä unohda sitä kuvaa sen vastaantulevan miehen ilmeestä, vauvasta, ja hetkeksi hämmentyneestä kaveristani. Ainahan sitä käy läpi would’ve, could’ve ja should’ve –ajatukset. Paikallisille ystävilleni tällaiset hetket ovat arkea, niitä päivitellään hetki, ja sitten puheenaihe vaihtuu. Niinkuin puhuttaisiin Nykäsestä.

Joskus on vain niin voimaton olo, että on pakko katsoa pois. Tai katsoa ja toivoa, että asiat voivat  joskus muuttua.

takaisin Kampalassa

Olen usein sanonut, etta olen tuntenut oloni enemman kotoisaksi Kampalassa kuin missään muualla aikaisemmin. Tietenkin tulevaisuudessa ajatukset voivat muuttua, mutta juuri nyt. Siitä on yleensa seurannut kysymys, mikä täällä sitten on niin erilaista. Tai varsinkin, mikä on se juttu taalla joka luo sen kuuluvuuden tunteen. Tietenkin kotona Suomessa (ja muualla maailmalla) olevat perhe ja ystävät tekevät myos olon kotoisaksi, mutta jokapäiväinen elinympäristo on taas aivan eri juttu. Mikä tässä Kampalassa siis kiehtoo?

Bodabodalla kulkeminen on niin paljon enemmän, kuin liikkumista paikasta toiseen. Tinkaan hinnasta ja sanailen kuskien kanssa hetken, ja hyppään kyytiin, mistä vaan ja minne vaan. Kypärää ei ole, lämmin tuuli tuntuu hiuksissa. Kampalan liikenteessä läheltä piti –tilanteita on niin paljon, ettei niitä edes sen kummemmin ajattele. Meinataan moneen kertaan tormätä autoihin, rekkoihin ja muihin bodabodiin. Kuski pujottelee autojen välistä, jalkakäytäviltä ja vastaantulevien kaistoilta niin kovaa, kuin pääsee. Istun rennosti tarakalla, niinkuin paikallisetkin, pidän yhdellä kädellä tarakasta kiinni. 

Se vapauden tunne on jotain käsittämätontä. Ja miten kliseiselta kuulostaakin, se järjettomän hyvä tunne, etta on elossa.

Lauantai-ilta venähti taas aamuun asti. Lähden sunnuntaina iltapäivällä kävelemään väsyneenä kaupunginosan pääkadulle. Kun avaan kotiportin, katumyyjät huutelevat hyvää huomenta. Tuttu naapuri kehuu, etta näytän hyvältä tänään. Bodakuski yrittää saada kyytiin, kaukana jostain pihalta kuuluu hyvän päivän toivotuksia ja huutelen takaisin. Tervehdin kadun varrella kaikkia naapureita, lapset kävelevät vieressä ja kysyvät, mitä kuuluu. Joku kuistilla istuva mies haluaisi tarjota osan lounaastaan minulle, mutta kieltäydyn koska olen juuri syonyt. Muutaman metrin aikana ainakin kolme bodakuskia yrittävät saada kyytiin.

Rakastan sitä, että ihmiset eivät vain ignooraa toisiaan, vaan huomioivat toistensa olemassaolon koko ajan, riippumatta siitä, onko kyseessä tuttu vai ei. 

Rakastan myos sita, etta kun menee hakemaan katukioskilta bissea, niin edessa jonottaa pari vuohta, mutta se onkin jo vahan toinen juttu.