Kyllä sitä ehkä jotenkin alitajuisesti arveli, että tulee
pitämään Ugandasta ja Itä-Afrikasta. Enhän sinne muuten olisi yhtäkkiä parin
kuukauden varoitusajalla lähtenytkään. Mutten olisi ikinä kuvitellut, että
Ugandasta tulisi paikka jossa tuntisin oloni enemmän kodiksi mitä olen ikinä
Suomessa tuntenut. Sitä on vaikea edes pukea sanoiksi, mutta ei kestänyt
kauaakaan kun tajusin että hei, minähän kuulun tänne. Ensimmäistä kertaa oli
jatkuvasti sellainen olo, että olen juuri siellä missä pitääkin, eikä millään
muulla ole väliä.
Kulttuurishokki on todella mielenkiintoista. Tiesin että
siitä tulee varmasti voimakas, ja pelkäsin paluuta enemmän kuin lähtöä aikanaan.
Ugandaan lähtöä jännitin innolla, Suomeen paluuta pelkäsin. Mutta
kulttuurishokki tuli ja on muuttanut muotoaan koko ajan. Ensimmäisinä päivinä
se oli vasten kasvoja iskeviä tilanteita, sekavuutta ja paniikkikohtauksia
keskellä katua. Nyt kolmen kuukauden Suomessa olon jälkeen se on jotain paljon syvempää. Se on alakuloisuutta ja
toivottomuutta siitä, millaisessa ympäristössä ja millaisten arvojen
ympäröimänä nyt olen. Se on sitä, ettei saa hetkeksikään ajatuksia pois
Ugandasta, vaikka kuinka yrittäisi. Se on sitä, ettei pysty elämään hetkessä. Ehkä
syksy ja kaamos vaikuttavat siihen, että sitä ei voi sivuuttaa. Vaikka ikävöin
ihmisiä ja paikkoja, ei kyse ole siitä, ikävä on vain ikävää. Kyse on
tunteesta, että en kuulu tänne, että en ole siellä missä minun pitäisi olla.
